Lepakoista ja Noitalinna Huraasta

Puisto pimenee ja tyhjenee. Lepakko lentelee seurueemme yllä, saalistaa. Ystäväni kertoo poikaystävänsä pelosta jättää ikkunaa auki kotoa lähtiessään: lepakko voi lentää sisään ja kömpiä sänkyyn nukkumaan. Ajatus lepakosta pää tyynyllä, peitto vedettynä suuriin, herkkiin korviin asti, herättää läsnäolijoissa hilpeyttä. Sinänsä lepakon lentäminen avoimesta ikkunasta ei kyllä ole järjetön pelko, äitini kertoi, että joskus kauan sitten lepakko tosiaan oli pujahtanut avoimesta ikkunasta asuntoomme sisään, lennellyt paniikissa huoneessa, ja viimein se oli vaivalla pelastettu lakanan avulla takaisin vapauteen. Itse pelkään kotoa lähtiessäni jättää ikkunaa auki ainoastaan lintujen - ja pallosalamien - takia.

Tänään olen viettänyt joutilasta, mutta (eilisiltaisen puistossa istuskelun jälkimainingeissa) hivenen väsynyttä sunnuntaipäivää. Lukenut puoleen väliin Helena Kallion esikoisromaanin Ennen kuin sielu puutuu. Käynyt kävelylenkillä viimeiselle sillalle asti, sen yli ja takaisin. Kuunnellut Belle & Sebastiania ja katsellut ukkosen raivoamista ikkunasta. Sekä keskustellut messengerissä erään miespuolisen ystäväni kanssa sunnuntaiaamupäivän huonoista, amerikkalaisista eläindokumenteista ja uusien ihmisten testaamiskeinoista.

Itse testasin joskus samaista ystävääni soittamalla hänelle Noitalinna Huraata. Yhtyeen sanoituksissa on paljon sellaista mihin yhdyn täysin, kuin olisi löytänyt sukulaissielun. Esimerkiksi kappaleessa "Puujalkaiset" : "Tämä maailma rillipäisten poikaparkojen ja rappusia lakaisevien mummojen,/ tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten/ rappusia riittää, harvoin riittää mitään muutakaan/ ei ystävällekään voi paljon mennä lupaamaan" --- "en katsonut kun haulikkoines metsään painelit/ ammuit harakan ja jäniksen ja kiintymykseni". Sanoituksissa mestarillista on juuri tietynlainen naiivius, maailman rosoisen kauneuden, pienten yksityiskohtien merkityksellisyyden tajuaminen ja samanaikaisesti sen raadollisuuden, julmuuden tiedostaminen. Ystäväni ei kuitenkaan nähnyt samaa ulottuvuutta Noitalinna Huraan musiikissa kuin itse näin, päätellen kommentista: "Tää kuulostaa ihan hempeilevältä Klamydialta". Loukkaannuin tahdittomasta mutta suorasta mielipiteestä: minun maailmankatsomustanihan verrattiin Klamydiaan!

Edellä mainitun kaltaiset testit ovat inhimillisiä keinoja tutustuttaessa uuteen, tuntemattomaan ihmiseen. Keinoja saada jotakin tarttumapintaa toisesta, löytää langanpää moniulotteisesta ja monimutkaisesta vyyhdistä. Miten muuten sitä saisi selville, kolahtavatko toiseen samat asiat mitkä itselle ovat merkityksellisiä ja tärkeitä. Pelkät testit eivät kuitenkaan sinällään riitä, eikä niiden läpäiseminen tai läpäisemättömyys kerro vielä koko totuutta toisesta. Tarvitaan paljon muutakin kuin kiinnostuksien järkiperäistä listaamista. Tarvitaan jotakin selittämätöntä, näkymätöntä. Tunneyhteyttä, sukulaissieluisuutta, kemiaa, tai miksi sitä ikinä halutaankin kutsua, jotta ihmissuhteella olisi mahdollisuus johonkin ystävyyttä suurempaan.

"Mies tulee kotiin vähän humalassa
ja näyttää taas tahtovan sanoa kaiken
yhdellä sanalla kaiken, yhdellä sanalla
kuuntelen tarkkaan sitä sanaa
se yrittää suureksi kasvaa, ensin ryömii
ja sitten kävelee, sulkia olkiinsa liimailee
ehkä ymmärrän, ehkä hetken ymmärrän
ja näen kanan lentävän."
(Noitalinna Huraa: Kanan lento)