Tänään olen nautiskellut omasta rauhasta ja kiireettömyydestä, pitkästä aikaa. Viikkovapaat ovat kirjastotyön ehdoton plussa: kukaan ei soita ja keskeytä kirjoittamista tai lukemista, houkuttele kahville tai minnekään, koska kaikki ystävät ovat työssä. Kirjoitan aamupäivän ja kun väsyn, tartun Maarit Verrosen novellikokoelmaan Keihäslintu (Tammi, 2004). Pidän Verrosen kuvaamista teemoista, sivullisuudesta, outouksista ja yllättävistä käänteistä, siitä että kirjailija on niin oman tiensä kulkija kotimaisessa naiskirjallisuudessa. Vai osaatteko vinkata muita sellaisia kirjailijoita, jotka kuvaisivat sivullisuuden teemaa naisen näkökulmasta?
Ensimmäinen lukemani Verrosen romaani oli Pimeästä maasta, joka sisältyi kirjallisuuden tenttikokonaisuuteen, ja siksi kirjailijan teokset jäivät lukematta vuosikausiksi. Pimeästä maasta oli liian etäännytetty, liian raskas. Ja sitten löysin Verrosen uudelleen, tartuttuani jostakin syystä, ehkä jonkun suosituksesta, teokseen Pieni elintila. Mutta nyt takaisin Keihäslintuun, joka on täynnään hätkähdyttäviä kertomuksia, keskiössään ihmislajin julmuus ja tunteettomuus. Viimeinen, niminovelli on kaiken synkkyyden jälkeen suorastaan ilahduttava poikkeus ja omalla kohdallani varsin pysäyttävä: tuntuu melkein siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut novellin minusta!
Novelli kertoo naisesta joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin ('geirfugl', keihäslintu) tragediasta niin paljon että haluaa tietää linnusta kaiken. (Kalastajat kuristivat hengiltä viimeisen pesivän lintuparin Islannissa vuonna 1844.) Hän aloittaa lähimmästä museosta, Helsingin luonnontieteellisestä museosta, jossa on näytteillä siivettömän ruokin muna. Seuraavaksi nainen haluaa nähdä kokonaisen linnun ja matkustaa Venäjälle katsomaan museossa säilynyttä täytettyä yksilöä:
"Vladimir M. palasi. Hän kantoi lintua. Se oli ihana, uskomattoman kaunis. Mustaa ja valkoista; eloisat silmät, utelias ilme, komea sulavalinjainen nokka. Musta selkä, pienet siivet, pää, kaula, nokka ja räpylät. Valkoinen vatsa, valkoiset laikut silmän ja nokan välissä molemmin puolin päätä, hyvin kapea valkoinen renus siivissä. Nokassa vaaleita uurteita. Aivan vähän vaaleanharmaita höyheniä kyljissä." (s. 153)
Eikä yksi lintu riitä. Nainen haluaa nähdä lisää ja hän matkustaa jälleen. Matkoillaan hän törmää toisiin samanmielisiin, hän aloittaa myös helpommin keskustelun kohtaamiensa ihmisen kanssa, hänellä on tärkeä aihe, hän haluaa jakaa kokemuksiaan ja onnistuu näin myös liikuttamaan toisia, sukupuuttoon kuolleen linnun murheellisella kohtalolla. Naisesta tulee myös varsinainen asiantuntija:
"Kaikki tuo runtelu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä linnun kasvoille oli tehty. Silmät olivat väärissä paikoissa! Ne olivat mustat ja sameat, sekin oli virhe. Mutta kauniit valkoiset höyhenlaikut oli rypistetty niiden päälle paksuiksi kulmakarvoiksi. Linnulla oli vieras, kotkamainen ilme. Tämä oli ehdottomasti pahinta, mitä sille oli voitu tehdä." (s. 165)
Niinpä niin. Jo vuosia sitten Lontoossa ja myöhemmin Tukholmassa, ihmettelin miksi täytetyn pussihukan naama näyttää niin epäaidolta, litteältä vaikka viimeisissä eläimestä kuvatuissa filmeissä sen pää on kapeampi ja sillä on terävä katse. Myöhemmin luin eläinten täyttämisen oppaasta, että koiraeläimet ovat vaikeimpia täyttää, niissä on vaikeinta onnistua. Pussihukka ei ole biologisessa mielessä koiraeläin, mutta täyttämistä ajatellen se on teknisesti varmaankin aika sama. Ja tosiaan, elokuussa Tukholman luonnonhistoriallisessa museossa, pussihukan (ja muiden sukupuuttoon kuolleiden) vitriinin edessä seisoessani koin jotakin samaa mitä nainen Verrosen novellissa täytettyä siivetöntä ruokkia katsellessaan.
Ja todella, myös minulle tuli äkkiä halu matkustaa, halu nähdä kaikki jäljelle jääneet, täytetyt pussihukat kaikissa maailman museoissa, vaikka oikeastaan ne ovat vain tyhjää, arsenikilla kyllästettyä, haperoa nahkaa, vaisu jäänne jostakin joka on ollut. Miten sellaista halua voi selittää? Mikä aikaa sitten kadonneissa eläimissä oikein kiehtoo? Ehkä sukupuuttoon kuolleet eläimet muuttuvat jollakin tapaa myytillisiksi, ne ovat olemassa enää tarinoissa, menneessä, ehkä niissä myös kiteytyy ihmiskunnan itsekkyys ja julmuus. Täytettyä tasmanian tiikeriä lasin takaa ihaillessaan kokee samaan aikaan katsovansa jotakin ihmeellistä tarunhohtoista olentoa ja viiltävää, syyllisyydensekaista surua: ihmisenä minäkin olen syyllinen kaikkien näiden ainutlaatuisten eläinten häviämiseen.
Tai sitten, yksinkertaisesti:
"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (s. 143)
Ensimmäinen lukemani Verrosen romaani oli Pimeästä maasta, joka sisältyi kirjallisuuden tenttikokonaisuuteen, ja siksi kirjailijan teokset jäivät lukematta vuosikausiksi. Pimeästä maasta oli liian etäännytetty, liian raskas. Ja sitten löysin Verrosen uudelleen, tartuttuani jostakin syystä, ehkä jonkun suosituksesta, teokseen Pieni elintila. Mutta nyt takaisin Keihäslintuun, joka on täynnään hätkähdyttäviä kertomuksia, keskiössään ihmislajin julmuus ja tunteettomuus. Viimeinen, niminovelli on kaiken synkkyyden jälkeen suorastaan ilahduttava poikkeus ja omalla kohdallani varsin pysäyttävä: tuntuu melkein siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut novellin minusta!
Novelli kertoo naisesta joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin ('geirfugl', keihäslintu) tragediasta niin paljon että haluaa tietää linnusta kaiken. (Kalastajat kuristivat hengiltä viimeisen pesivän lintuparin Islannissa vuonna 1844.) Hän aloittaa lähimmästä museosta, Helsingin luonnontieteellisestä museosta, jossa on näytteillä siivettömän ruokin muna. Seuraavaksi nainen haluaa nähdä kokonaisen linnun ja matkustaa Venäjälle katsomaan museossa säilynyttä täytettyä yksilöä:
"Vladimir M. palasi. Hän kantoi lintua. Se oli ihana, uskomattoman kaunis. Mustaa ja valkoista; eloisat silmät, utelias ilme, komea sulavalinjainen nokka. Musta selkä, pienet siivet, pää, kaula, nokka ja räpylät. Valkoinen vatsa, valkoiset laikut silmän ja nokan välissä molemmin puolin päätä, hyvin kapea valkoinen renus siivissä. Nokassa vaaleita uurteita. Aivan vähän vaaleanharmaita höyheniä kyljissä." (s. 153)
Eikä yksi lintu riitä. Nainen haluaa nähdä lisää ja hän matkustaa jälleen. Matkoillaan hän törmää toisiin samanmielisiin, hän aloittaa myös helpommin keskustelun kohtaamiensa ihmisen kanssa, hänellä on tärkeä aihe, hän haluaa jakaa kokemuksiaan ja onnistuu näin myös liikuttamaan toisia, sukupuuttoon kuolleen linnun murheellisella kohtalolla. Naisesta tulee myös varsinainen asiantuntija:
"Kaikki tuo runtelu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä linnun kasvoille oli tehty. Silmät olivat väärissä paikoissa! Ne olivat mustat ja sameat, sekin oli virhe. Mutta kauniit valkoiset höyhenlaikut oli rypistetty niiden päälle paksuiksi kulmakarvoiksi. Linnulla oli vieras, kotkamainen ilme. Tämä oli ehdottomasti pahinta, mitä sille oli voitu tehdä." (s. 165)
Niinpä niin. Jo vuosia sitten Lontoossa ja myöhemmin Tukholmassa, ihmettelin miksi täytetyn pussihukan naama näyttää niin epäaidolta, litteältä vaikka viimeisissä eläimestä kuvatuissa filmeissä sen pää on kapeampi ja sillä on terävä katse. Myöhemmin luin eläinten täyttämisen oppaasta, että koiraeläimet ovat vaikeimpia täyttää, niissä on vaikeinta onnistua. Pussihukka ei ole biologisessa mielessä koiraeläin, mutta täyttämistä ajatellen se on teknisesti varmaankin aika sama. Ja tosiaan, elokuussa Tukholman luonnonhistoriallisessa museossa, pussihukan (ja muiden sukupuuttoon kuolleiden) vitriinin edessä seisoessani koin jotakin samaa mitä nainen Verrosen novellissa täytettyä siivetöntä ruokkia katsellessaan.
Ja todella, myös minulle tuli äkkiä halu matkustaa, halu nähdä kaikki jäljelle jääneet, täytetyt pussihukat kaikissa maailman museoissa, vaikka oikeastaan ne ovat vain tyhjää, arsenikilla kyllästettyä, haperoa nahkaa, vaisu jäänne jostakin joka on ollut. Miten sellaista halua voi selittää? Mikä aikaa sitten kadonneissa eläimissä oikein kiehtoo? Ehkä sukupuuttoon kuolleet eläimet muuttuvat jollakin tapaa myytillisiksi, ne ovat olemassa enää tarinoissa, menneessä, ehkä niissä myös kiteytyy ihmiskunnan itsekkyys ja julmuus. Täytettyä tasmanian tiikeriä lasin takaa ihaillessaan kokee samaan aikaan katsovansa jotakin ihmeellistä tarunhohtoista olentoa ja viiltävää, syyllisyydensekaista surua: ihmisenä minäkin olen syyllinen kaikkien näiden ainutlaatuisten eläinten häviämiseen.
Tai sitten, yksinkertaisesti:
"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (s. 143)
Statistics