Leikkipuistossa isä antaa lapselleen vauhtia keinussa, laulaa jotakin englanninkielistä laulua. Vaimo hyssyttää vihaisesti kun huomaa minun kulkevan ohi, mutta mies ei piittaa. Jäänsininen taivas, kylmä kuu, lunta vain nimeksi jähmeän ruohon päällä. Kirkkaassa säässä ajatukset eivät selkene, mieliala ei kohoa, ei edes kotiovella vastaan ryntäävän spanielin ilosta. Se on yhtä häntää ja luppakorvia, vihreä muovinen Siili suussaan. Kumikana tuijottaa hylättynä ja pureksittuna olohuoneen matolta, voin melkein samastua sen tunteisiin. Illemmalla olen lähdössä kahden ystäväni kanssa parille jonnekin Kallion baareihin, toivottavasti saan siihen mennessä loihdittua jostakin positiivisemman mielialan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voiko spanielin ilo olla tarttumatta? No, ehkä joskus. Onneksi kuitenkin on maailmassa spanielit ja niiden superilo, jota on aika paha olla edes pikkuisen jakamatta.
Joo, täytyy kyllä myöntää että spanielit ovat itsessään jo koiran muotoista elämäniloa. =)Ja hirmu älykkäitä ja kilttejä myös, ainakin tämä meidän fieldspanieli. Sulla on muuten aivan ihania kissoja!=)
Lähetä kommentti