Viisitoista vuotta sitten tekemäni piirustukset ovat yhä seinällä, tutuilla paikoillaan, hieman pölyttyneinä, teippi alareunasta vähän irrallaan. Kaksitoistavuotiaan mielikuvituksella luonnosteltuja palmikkopäisiä tyttöjä kukkakimppuineen, isoäidin vanhojen valokuvien innoittamina. Isoäiti kaataa kahvia kuppiin, puhuu taukoamatta, on ihmeellistä miten merkityksellistä vanhuksen arki voi olla, fysioterapeutin ystävällisyys, taksikuskin huulenheitto. Kaikki se muuttuu tarinaksi jonka voi kertoa. Isoisä kysyy olenko jo yhteiskoulussa, kertoo samat asiat moneen kertaan. Seinäkello tikittää yhtä äänekkäästi kuin aina ennenkin. Lapsena yökylässä se häiritsi, viisareiden raskas liike, kuuntelin painavia minuutteja, tuijotin ohiajavien autonvalojen pyyhkäisyjä poroaiheisessa seinäryijyssä ja yritin saada unta hännästä kiinni. Tik tak, kuin isovanhempieni talossa olisi aina eletty jotakin ihan muuta aikaa kuin talon ulkopuolella. Sellaiselta tunteelta on vieläkin vaikea välttyä. Isoäiti kehottaa ottamaan lisää pullaa, isoisä istuu pöydän päässä, ikkunasta vetää, kaappien ovet narisevat. Kaikki on ennallaan, he ovat vain tulleet paljon vanhemmiksi. Isoisä ei enää muista asioita, isoäiti ei enää jaksa tehdä kävelyretkiä eikä leipoa itse, vaan ostaa kahvipullat kaupasta. Elämänpiiri on kutistunut, elämä on hiljaisempaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti