Ystävän luota bussille kävellessä hypin yli likaisen loskan, mustan veden, farkkujen lahkeet kastuvat. Keskustelun jälkeen on kevyempi olo, kun on voinut jakaa elämisen taakkaa. Tänään on erityinen tarve jakaa sitä enemmänkin, bussipysäkillä puhun puhelua toisen ystäväni kanssa aiheesta josta koskaan emme väsy puhumaan: maisteriksi valmistumisen jälkeisestä tyhjiöstä. Bussia ei kuulu, taivaalta tai jostakin tipahtelee harvakseltaan vesipisaroita. Puhumme siitä kuinka ensimmäistä työpaikkaa on niin vaikea saada, kuinka talous on romahtamispisteessä ja pinna kireällä koko ajan, tulevaisuus pelkkää sumua. Siitä kuinka puolentoista kuukauden työttömyyden jälkeen olen turvautumassa jälleen palkatta (=työllistämistuella) työskentelyyn, suhteiden luomisen ja kokemuksen karttumisen toivossa. Palkatta työskentely vain on turhauttavaa, jotenkin on hullua, miten työnteossa nimenomaan rahan ansaitseminen kohottaa omanarvontuntoa, saman työn tekeminen työllistettynä saa tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Miksi sitä ei yhtä hyvin jatkaisi opiskeluaikojen hanttihommia, veitsien pakkaamista ja tulppaanien niputusta, oikeaa, vaikkakin pientä palkkaa vastaan. Miksi sitä väen vängällä haluaa tehdä oman alan töitä ilman palkkaa, elää vanhempien kustannuksella jos kerran olisi kykenevä tekemään mitä tahansa muuta tarjolla olevaa palkkatyötä. Tai miksi ei miltei samansuuruisella korvauksella tekisi jotakin hauskempaa, lukisi romaaneja, kehittäisi itseään. (Itse asiassa työttömyysaika on ollut kaikkea muuta kuin pitkästyttävää, oikeastaan melko kiireistä, en ole vielä ehtinyt edes kunnolla paneutua kaikkeen mitä olen suunnitellut.) Humanistin olemassaolon tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta en viitsi nyt edes puhua mitään. Tehty mikä tehty. Puhelu ei löydä ratkaisuja, emme voi muuta kuin lähettää toivonkipinöitä toinen toisillemme, kannustavia ajatuksia kännykän välityksellä, bussipysäkiltä tiskialtaan ääreen ja taas takaisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti