Kävin eilen katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Marie Antoinette ja pidin todella kovasti, kuten Coppolan kahdesta aiemmastakin elokuvasta: Lost in Translation (2003) ja Virgin Suicides (1999). Elokuva oli kuvauksellisesti todella kaunis, musiikillisesti loistava ja sisällöllisesti erittäin hieno tulkinta Marie Antoinettesta. Coppolan tulkinnan mukaan kuningatar ei ollut suinkaan se historiankirjojen piittaamaton pahis, vaan ainoastaan elämäniloa pursuava ja kokemuksia janoava, ulkomaailmasta tietämätön, etuoikeutettu ja ajattelematon teini-ikäinen. Nykyajan urbaanin nuoren aikuisen on helppo samastua Antoinetten hahmoon, hänen elämänsä on juuri sitä, mitä monen vapaa-aika tänä päivänä: ystävien kanssa juhlimista, krapulaisia auringonnousuja, rakkausjuttuja, kuluttamista ja kulttuurihuvituksia, maailman pyörimistä oman minän ympärillä. Nykyajan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan huvittelevan ihmisen vastakohta on kärsivän ja nälkää näkevän kansan sijaan kehitysmaiden todellisuus. Elokuvan jälkeisissä fiiliksissä on kulunut koko tämäkin päivä, oli pakko mennä levykauppaan ja ostaa leffassakin soinut The Strokesin levy Is this it (2001).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kävin katsomassa Antoinetten perjantaina. Antoinette ja varsinkin hänen puolisonsa olivat naiiviudessaan valloittavia. Heitä kävi sääliksi, kun kansannousu alkoi. Mutta vain yksilöinä, ei sen suhteen mitä he edustivat.
Ja tehokeinona nykymusiikki oli mainio. Jos taustalla olisi soinut 1600-1700-luvun "kipaleet", tuskin olisin jaksanut pitkää elokuvaa niin intensiivisesti seurata.
Joo, niin kävi.=( Luulen että Coppolan tarkoitus oli juuri nimenomaan saada nykykatsoja samastumaan hahmoihinsa ja musiikki toimi osaltaan keskeisenä tehokeinona, jos taustalla olisi soinut joku harppu tms (tunnen hyvin huonosti klassista musiikkia 1700-luvulta, enkä ole mikään suuri klassisen musiikin ystävä) niin ehkä se olisi enemmänkin etäännyttänyt katsojaa kuningasparin maailmasta.
Lähetä kommentti