Läpikuultava olio ja huono kasvatus

"Toisin kuin monet poikamiehet, leskimiehet ja eronneet, joita olen myöhemmin tavannut, isä ei koskaan vajonnut niin alas että olisi ilman naisia asuvien miesten tapaan alkanut tyhjentää taskunsa kasoiksi pöydälle tai piirongille tai pitää vaatteitaan tuolin selkämyksillä."
- Elizabeth Kostova, Historiantutkija -

Enpä ole koskaan ennen ajatellutkaan asiaa aivan tuolta kantilta, itse olen nimittäin tainnut aina tehdä juuri noin. Tyhjennän usein farkkujeni, takkini ja olkalaukkuni taskut kuiteista, kolikoista, nenäliinoista ja sen sellaisesta laskeakseni ne ensimmäiselle eteeni sattuvalle pinnalle: kirjahyllyyn, sohvalle tai pöydälle. Ei siis toivoakaan mistään sisustussilmällä asetelluista koriste-esineistä ihastuttavilla pienillä pöydillä, minun kodissani ne pysyisivät ikuisen kuittisateen peitossa. Vaatteetkaan eivät yleensä ehdi edes pyykkitelineeltä kaappiin asti, kun ne on taas sullottava pyykkikoneeseen, lojuttuaan ensin viikon päivät käytettyinä tuoleilla, sängyllä tai lattialla.

Tänä aamuna läpikuultava, siiraa muistuttava olio kulkee tutkiskellen lavuaarin reunaa pitkin. En tiedä mikä se on tai mistä se on tullut. Oletettavasti viemäristä. Otus saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää. Tällaisesta on tultava loppu. Miten oppisin olemaan järjestelmällisempi, käytännöllisempi ja siistimpi? Aika ajoin yritän ja pystynkin vähän aikaa, kunnes taas lipsahdan entiseen. En todellakaan pidä likaisuudesta tai sekasotkusta. Vanhempieni luona käydessäni ärsyynnyn helposti pölymakkaroista sohvan alla, hometta kasvavista asioista ja vanhoista maitopurkeista jääkaapissa (joita löytyy myös omasta jääkaapistani) kuivuneista omenanraadoista, joita löytyy vierashuoneen nurkista ja joista koira kokee löytämisen riemua kantaessaan niitä sänkyyni. Tai sohvilla ja lattioilla lojuvista pyyhkeistä, villapaidoista ja kalsareista, joita koira ravistelee ja kiskoo perässään ympäri asuntoa. Jospa vika onkin siis geeneissä tai kasvatuksessa? Vai onko kyse vain yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että omat sotkut häiritsevät vähemmän kuin vieraat.

Luopumisesta ja yliluonnollisista asioista

Irtisanoin tänään vuokrasopimukseni, reilun kuukauden päästä muutan pois tästä kaupungista, jota olen seitsemän vuoden ajan toisinaan vihannut ja toisinaan rakastanut. Odottamani haikeuden sijasta on helpottunut olo. Vaikka edessä on hyppääminen tuntemattomaan, se on silti enimmäkseen ravistautumista vanhoista kaavoista, uuden alku. Vaikka onkin vaikeaa jättää tuttu, entinen elämä taakseen, on silti joskus uskallettava luopua ja lähteä, uudistautumisen nimissä.

Aloitin Elizabeth Kostovan romaanin Historiantutkija. Vaikka tiedän että mikään jännitys ja yliluonnollisten asioiden ajatteleminen ei sovi minulle, seuraavat yöt nukun varmaankin valot päällä, narahduksia kuulostellen ja ovenkahvan liikkumista peläten. Sellaisia öitä on tullut vietettyä liiankin usein jo pelkästään siitä syystä, että työskentelen päivittäin rakennuksessa, jossa liikkuu todellakin oikea kummitus, ja josta useilla työtovereillani on omakohtaisia kokemuksia. On vaikea käsittää miten rauhallisesti he suhtautuvat näkemäänsä, itse kun näen painajaisia jo pelkästä ajatuksestakin...

Kynnyksellä

Kuin seisoisi jollakin rajalla, kynnyksellä. Tulevaisuus mahtuu suuriin ruskeisiin kirjekuoriin, päiviin, joilla ei ole ääriviivoja, muotoa.

Koiran ikävä

Vanhempieni fieldspanieli kulkee kannoillani ympäri asuntoa kun pakkaan, kanniskellen suussaan rakkaiden laumalaistensa tavaroita: äitini kenkää, isäni housuja ja pikkusiskoni rintaliivejä, kaikkien parittomia sukkia. Kun viikkaan vaatteita reppuun, se tuijottaa surumielisin silmin, pää kallellaan, suuret luppakorvat riippuen, ja raapsii välillä käpälällään olkapäätäni. Nuolee hiuksiani, työntää kuononsa meikkipussiini, kömpii syliini kesken kaiken, iso koira. Kun harjaan hampaitani kylpyhuoneessa, se uikuttaa oven takana kunnes lasken sen sisään. Läpivedon paiskoma ovi pelottaa koiraa, se painautuu pohkeitani vasten ja ulisee. Kun solmin kengännauhoja eteisessä, puen takkia päälle, se katselee vaitonaisena, häntä ja pää riipuksissa. Lähtiessäni painan ulko-oven takanani kiinni ja kuulen koiran haukun vanhempieni makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Vältän vilkaisemasta taakseni mutta tiedän, että siellä se seisoo, etukäpälät ikkunalaudalla ja seuraa katoamistani kaukaisuuteen. Se vihaa lähtöjä. On kamalaa lähteä.

Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä

Mikä on se asia, joka tekee juuri sinun tavastasi olla tässä maailmassa erityisen, kysyn eräältä ystävältäni ja tuskastun, kun hän ei alkuunkaan osaa vastata. Mikä on se asia, joka tekee sinusta juuri sinut, jota ymmärtämättä ei sinua voi oikeasti tuntea? Sitten nolottaa hermostumiseni, ehkä se olen vain minä, joka problematisoin ja analysoin jokaista liikettäni ja siirtoani tässä todellisuudessa ja samanaikaisesti myös kaikkien kanssaihmisteni tekoja, eleitä ja sanoja. Miksi pitää yrittää tunkeutua koko ajan kaiken ytimeen, tehdä asioista painavampia kuin ne ovat? (Ja toisaalta, juuri se tuottaa välitöntä mielihyvää, tekee elämän moniulotteisemmaksi, vaikkakin myös monimutkaisemmaksi).

On kuuma, edelleen. Nukuin pitkään näkemättä unia. Ehkä ne käpertyivät liian syvälle paperipinojen väleihin, pussilakanan sisään, eivätkä enää päässeet ryömimään sieltä pois.

Pala mandariinia

Kuu on kirkas ja kallellaan, kellertävä kuin mandariinin lohko. On pimeää, lähes mustaa, elokuun yö. Vaikka tuntuu syksyltä, sitkeä, loputon helle saa jalkapohjat kuumottamaan, halkeilemaan, kuivumaan kuin maan ja kasvien juuret. Unet ovat pysyneet viime öinä loitolla, tänään kuitenkin uskon että ne palaavat, käpertyvät vuodevaatteiden laskoksiin, vaatemyttyjen ja paperiröykkiöiden keskelle ja väliin, pysyisivät lähellä tänä yönä, olen hirvittävän väsynyt. Tule uni, tule sade ja syksy.

Lauantai-iltana

Tämän päivän merkittävimmät asiat: uimassa käynti ystävän kanssa ja Belle & Sebastianin Tigermilk. Kävelen vain levykauppaan ja ostan levyn, enkä ajattele, vaikka tällä hetkellä minulla ei olisi varaa mihinkään ylimääräiseen. Se vain on hieno levy ja minun teki mieli kuunnella juuri sitä juuri nyt. Loppupäivän olen erakkona, jatkan Austenin lukemista ja kieltäydyn toisen ystäväni ehdotuksesta lähteä yhdelle. Keitän kahvia, kirjoitan. Välillä katselen ikkunasta kun ihmisiä kulkee kaupunkiin ja vastapäiseen baariin. Hämärtyy, autojen valot alkavat erottua, ikkunasta tulvii miellyttävää viileää ilmaa. Juon lisää kahvia. Suljen välillä ikkunan, ja sitten taas avaan sen. Kävelen edestakaisin huoneesta toiseen. Ajattelen. Pitkästä aikaa lauantai-iltana yksinäisyys ei tunnu lainkaan ahdistavalta.

Kirjallisuuskysymyksiä

Haasteen heittivät Raapimisjälkiä -blogin kirjoittaja Kati ja Tirppa Välitilassa -blogista.

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Jos ajatellaan ihan konkreettisesti, niin varmastikin Italo Calvinon Paroni puussa oli sellainen, sen avulla pääsin aikanani yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Ja Helena Sinervon runous. Vaihdoin pääainetta yleisestä kirjallisuustieteestä kotimaiseen kirjallisuuteen, jotta voisin tehdä hänen lyriikastaan gradun. Ei kyllä sinänsä mikään kovin mullistava elämänmuutos.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Yleensä minulla ei ole tapana lukea romaaneja montaa kertaa, maailma on niin täynnä opuksia, jotka pitäisi ja haluaisi lukea, eikä aika riitä millään useampiin lukukertoihin. Mutta niitäkin romaaneja on kertynyt aika paljon, jotka olen kahlannut läpi useammin kuin kerran, syystä tai toisesta. Mainittakoon sellaisesta nyt vaikka Leslie Marmon Silkon Riitti. Hyviä runokirjoja taas yleensä aina luen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä runous vaatii usein useamman lukukerran, ja runoihin tapaa aina palata.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Hyvin vaikea kysymys. Ei siellä varmaan yhdellä kirjalla selviäisi. Tarvitsisin kokonaisen kirjaston.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi?
Hmm... Vaikeasti tulkittava kysymys, ainakin Erlend Loen Supernaiivi oli hauska ja siitä tuli hyvä mieli. Myös L.M. Montgomeryn Sininen linna on oikea hyvän mielen kirja.

5. Kirja joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin?
Ainakin Mustakorva Bim, joskus lapsena ja ehdottomasti Adamsin Ruttokoirat. Nuoruuden angstissa Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Dostojevskin melodramaattiset ja neuroottiset henkilöhahmot ja heidän onnettomat kohtalonsa kolahtivat silloin todella lujaa. Luin Dostojevskin tuotantoa putkeen ja ahmimalla. Ja sitten tietysti Tomi Kontion Taivaan latvassa, joka on todella kaunis ja kaipauksentäyteinen runoteos. Niin ja tietenkin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina. Vanhemmiten olen huomannut liikuttuvani hyvinkin herkästi, itse asiassa aika monien kirjojen kanssa on alkanut käydä niin.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Varmaan mikä tahansa oma. Ehkä sitten joskus...

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Huonosti, kömpelösti tai heppoisesti kirjoitetut kirjat suututtavat aina ja minun puolestani saisivat jäädä julkaisematta. Kirjaston runohyllyissä olen kyllä törmännyt aivan kamaliin omakustannetekeleisiin, eräskin runokokoelma oli nelisensataa sivua pitkä, täynnään editoimatonta ja kliseistä tilitystä. Kirjoittajalleen tällaisilla teoksilla on varmasti suurikin merkitys, mutta niiden paikka ei välttämättä ole kirjaston hyllyssä tai edes kirjan kansien välissä.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Jane Austenin Kasvattitytön tarina.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Tällä hetkellä hyllyssä lukuvuoroa odottavat Carol Shieldsin Austen-elämäkerta, Bo Carpelanin Kesän varjot, Riina Katajavuoren Kirjeitä Jekaterinburgiin sekä pino sarjakuvia. Ikuisuusprojektina olisi myös saada Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä joskus loppuun, projekti on ollut jäissä hieman pidempään, vasta kolme osaa on luettuna.

10. Haasta viisi bloggaajaa.
Aika monet näyttävät jo vastanneen. Haastankin tässä ne kaikki päiväkirjani lukijat, jotka eivät vielä ole sitä tehneet. Nagelina?

"Eläimet rakastavat tätä taloa"

"Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti."
- Sirkka Selja -

Lainattu runo (kuten otsikkokin) on Seljan teoksesta Talo nimeltä villiruusu (1975), joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini runoteosten joukossa. Runot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, kuin pienistä välähdyksistä koostuvan kertomuksen, jossa kuvataan yksinäisen naisen elämää talossaan kasvien ja eläinten keskellä. Perinteisesti talo on mielletty runokielessä minuuden symboliksi, ja näin ollen talo nimeltä Villiruusu ei ole pelkästään talo, vaan se kuvastaa erästä ihmismieltä, runojen puhujaa itseään.

Runot ovat pelkistettyjä, lyhyitä ja kauniita. Niissä on paljon hiljaisuutta ja kaipausta: "Puuportaat tömähtelevät pehmeästi/ tässä kesäyön noidutussa talossa./ Joka kerta minä ajattelen:/ nyt sinä tulet./ Mutta se onkin/ minun erämaajuovainen tiikerini." Mutta myös levollisuutta ja elämäänsä sopeutuneen ihmisen tyytyväisyyttä: "Aina on jonkun kasvot/ eläimen kukan tai ihmisen/ aina on vierelläsi/ joku viiksekäs/ kissa." Tällä hetkellä teos koskettaa erityisen paljon. Yritän ottaa oppia runojen puhujan maailmankuvasta, olla iloinen tästä hetkestä, kaikista pienistä arkisista asioista, siitä mitä olen ja siitä mitä minulla on. Tulla levollisemmaksi ja seesteisemmäksi. Sovittautua elämäni muotoisesta ovesta sisään. Itseeni. Kissat ja sisiliskot tosin puuttuvat vielä.

Lauseenpätkistä, ystävistä, sarjakuvista

Keitän lisää kahvia, unohdan syödä: yritän lukea runoja, päästä rytmiin kiinni, virittäytyä, kirjoittaa itse. Syntyy vain katkonaisia lauseita, lauseenpätkiä, jotka jätän lepäämään, hautumaan.

Viime aikoina olen ollut ystävilleni huonotuulinen, poissaoleva, epäsosiaalinen. Kaivannut aikaa itseni kanssa, omien tekemisteni parissa. Työ on vaatinut paljon sosiaalista energiaa, hymyilemistä, positiivisuutta, skarppaamista ja koko ajan kiinnostuneena olemista. Kaikki se on pois muilta, omilta ihmisiltäni. Syyskuun loppu lähenee ja sen jälkeinen tulevaisuus on pelkkä tyhjä taulu. Laitan alkuviikosta työhakemuksen muualle ja nyt jo pelottaa, jos vaikka saisinkin sen työn, joutuisin lähtemään tästä kaupungista, jättämään ihan kaiken, koko nykyisen elämäni. Vaikka toisinaan janoankin palavasti elämänmuutosta, jotakin uutta, olen useimmiten iloinen siitä mitä minulla on: paljon ystäviä. Heistä olisi raskasta erota.

Olen taas pitkästä aikaa perehtynyt sarjakuvien maailmaan, lukenut Timo Mäkelän sarjakuvat Emil ja Sofi ja Rooma, Terhi Ekebomin Uusissa maisemissa (2005) ja Ville Tietäväisen Linnut ja meret (2003). Tyylillisesti kiinnostavimpia olivat kaksi viimeksi mainittua. Terhi Ekebomin hieman naivistinen, pelkistetty tyyli ja Ville Tietäväisen mielettömän kaunis piirrosjälki, huikaisevat perspektiivit ja kuvakulmat. Miten paljon kuvalla voikaan kertoa: niin paljon tunteita ja tunnelmia vähäeleisesti, pienillä keinoilla, pienessä tilassa. Vesipisaran hidastettu putoaminen astiaan, käden liike, kyynel.

Pitäisi myös lukea Jane Austenin Kasvattitytön tarina lukupiiriä varten. Olen varmastikin sen joskus nuorena lukenut, mutta siitä on jo niin kauan etten muista enää, en ainakaan niin hyvin, että pystyisin keskustelemaan siitä analyyttisesti tohtorisseurassa... Myös Carol Shieldsin tuore Austen-elämäkerta odottaa lukemistaan. Kun vain ehtisi, jossakin välissä. Tänäänkin olen menossa erään ystäväni luo tekemään ruokaa ja juomaan viiniä. Tai luulenpa että kallistun kuitenkin siiderin ostamiseen, viime aikoina punaviini ei ole enää jostakin syystä maistunut.

Sade

Taivas on matalalla ja harmaa, katu liukas askelten alla. Viimeisellä sillalla alkaa taas sataa. Hengitän märän asvaltin ja jalavien tuoksua.

Mustuuden juuria

Sain juuri loppuun Helena Kallion romaanin Ennen kuin sielu puutuu (2006). Teos kuvaa vaikuttavasti henkisen romahduksen, vähitellen tapahtuvan mielen hajoamisen. Päähenkilön ahdistukseen samastuu niin voimakkaasti, että pakostakin palaa mieleen oma vuosien takainen pimeä kausi, ne opiskeluajan alkuvuodet, jotka ovat muistissani pelkkää tyhjää. Tietysti romaanin päähenkilön psykoottinen tila on vähän vakavampi asia, mutta silti siinä umpikujassa johon teoksen henkilöhahmo vähitellen ajautuu, on kuitenkin aavistus jotakin tuttua, universaalia kaikille mielensä kuiluihin joskus vaipuneille. Kun oma elämä alkaa kiertää kehää ympärillä, kun tajuaa että kehästä on päästävä ulos, mutta siihen ei omin voimin kykene. Kun arki vaatii ylivoimaisia ponnisteluja, normaaleihin ihmissuhteisiin ei edes pysty ja yksinäisyys on liian raskas taakka kantaa. On takerruttava pieniin arkisiin rutiineihin, jotta pysyisi jotenkin kasassa, tässä todellisuudessa, hoettava itselleen: olen tässä on aamu kahvi on kuumaa ulkona sataa lunta kaikki on ihan hyvin kohta on ilta ja kohta on taas aamu olen tässä.

Mustuuden juuria on kuitenkin vaikea kitkeä kokonaan, vaikka elämä olisikin muuttunut, ja itse muuttunut, melkein, mutta ei kuitenkaan ihan kokonaan, toiseksi ihmiseksi. On vain oltava varovaisempi kuin Cremlins-elokuvien hajamieliset päähenkilöt: ei saa missään tapauksessa kastella, eikä ruokkia liikaa (vai oliko se nyt keskiyön jälkeen, leffan näkemisestä on ainakin viisitoista vuotta aikaa).

Lepakoista ja Noitalinna Huraasta

Puisto pimenee ja tyhjenee. Lepakko lentelee seurueemme yllä, saalistaa. Ystäväni kertoo poikaystävänsä pelosta jättää ikkunaa auki kotoa lähtiessään: lepakko voi lentää sisään ja kömpiä sänkyyn nukkumaan. Ajatus lepakosta pää tyynyllä, peitto vedettynä suuriin, herkkiin korviin asti, herättää läsnäolijoissa hilpeyttä. Sinänsä lepakon lentäminen avoimesta ikkunasta ei kyllä ole järjetön pelko, äitini kertoi, että joskus kauan sitten lepakko tosiaan oli pujahtanut avoimesta ikkunasta asuntoomme sisään, lennellyt paniikissa huoneessa, ja viimein se oli vaivalla pelastettu lakanan avulla takaisin vapauteen. Itse pelkään kotoa lähtiessäni jättää ikkunaa auki ainoastaan lintujen - ja pallosalamien - takia.

Tänään olen viettänyt joutilasta, mutta (eilisiltaisen puistossa istuskelun jälkimainingeissa) hivenen väsynyttä sunnuntaipäivää. Lukenut puoleen väliin Helena Kallion esikoisromaanin Ennen kuin sielu puutuu. Käynyt kävelylenkillä viimeiselle sillalle asti, sen yli ja takaisin. Kuunnellut Belle & Sebastiania ja katsellut ukkosen raivoamista ikkunasta. Sekä keskustellut messengerissä erään miespuolisen ystäväni kanssa sunnuntaiaamupäivän huonoista, amerikkalaisista eläindokumenteista ja uusien ihmisten testaamiskeinoista.

Itse testasin joskus samaista ystävääni soittamalla hänelle Noitalinna Huraata. Yhtyeen sanoituksissa on paljon sellaista mihin yhdyn täysin, kuin olisi löytänyt sukulaissielun. Esimerkiksi kappaleessa "Puujalkaiset" : "Tämä maailma rillipäisten poikaparkojen ja rappusia lakaisevien mummojen,/ tämä maailma leuattomien miesten ja puujalkaisten/ rappusia riittää, harvoin riittää mitään muutakaan/ ei ystävällekään voi paljon mennä lupaamaan" --- "en katsonut kun haulikkoines metsään painelit/ ammuit harakan ja jäniksen ja kiintymykseni". Sanoituksissa mestarillista on juuri tietynlainen naiivius, maailman rosoisen kauneuden, pienten yksityiskohtien merkityksellisyyden tajuaminen ja samanaikaisesti sen raadollisuuden, julmuuden tiedostaminen. Ystäväni ei kuitenkaan nähnyt samaa ulottuvuutta Noitalinna Huraan musiikissa kuin itse näin, päätellen kommentista: "Tää kuulostaa ihan hempeilevältä Klamydialta". Loukkaannuin tahdittomasta mutta suorasta mielipiteestä: minun maailmankatsomustanihan verrattiin Klamydiaan!

Edellä mainitun kaltaiset testit ovat inhimillisiä keinoja tutustuttaessa uuteen, tuntemattomaan ihmiseen. Keinoja saada jotakin tarttumapintaa toisesta, löytää langanpää moniulotteisesta ja monimutkaisesta vyyhdistä. Miten muuten sitä saisi selville, kolahtavatko toiseen samat asiat mitkä itselle ovat merkityksellisiä ja tärkeitä. Pelkät testit eivät kuitenkaan sinällään riitä, eikä niiden läpäiseminen tai läpäisemättömyys kerro vielä koko totuutta toisesta. Tarvitaan paljon muutakin kuin kiinnostuksien järkiperäistä listaamista. Tarvitaan jotakin selittämätöntä, näkymätöntä. Tunneyhteyttä, sukulaissieluisuutta, kemiaa, tai miksi sitä ikinä halutaankin kutsua, jotta ihmissuhteella olisi mahdollisuus johonkin ystävyyttä suurempaan.

"Mies tulee kotiin vähän humalassa
ja näyttää taas tahtovan sanoa kaiken
yhdellä sanalla kaiken, yhdellä sanalla
kuuntelen tarkkaan sitä sanaa
se yrittää suureksi kasvaa, ensin ryömii
ja sitten kävelee, sulkia olkiinsa liimailee
ehkä ymmärrän, ehkä hetken ymmärrän
ja näen kanan lentävän."
(Noitalinna Huraa: Kanan lento)

Musiikista ilman laulua

Kynttilänvaloa, humala ja Sväng. Huuliharput kuulostavat huipulta. Vaan kirjastosta myöhemmin lainattuna sama levy tuottaa pettymyksen. Kotona kuunneltuna, kädet ranteita myöten tiskivedessä, levy pelkästään pitkästyttää. Ihan hyvä levy kaiketi, mutta oikeastaan en ole koskaan ollut mikään instrumentaalimusiikin suuri ystävä. Yritin kyllä kovasti jo lapsena, hyvän ystäväni ullakkohuoneessa. Ystäväni makasi sängyllään silmät hehkuen, katse luotuna jonnekin kauas, toisenlaiseen todellisuuteen, johon minä en voinut päästä. Koetin laittaa silmätkin kiinni, mutta ei auttanut, Chopin kuulosti edelleen pitkäveteiseltä pianon pimputukselta. Istuin nojatuolissa kiusaantuneena ja samalla kateellisena ystävälleni, joka pääsi jonnekin, jonne minä en.

Abiurienttivuotena kulutin klassisen musiikin kokoelmakasetteja puhki. Peitin musiikilla pikkusisarusteni aiheuttaman metelin päntätessäni ruotsin sanoja ja mannerlaattojen liikkeitä. Yliopistoon pyrkiessäni keksin korvatulpat ja luovuin klassisesta musiikista meluvallina. Opiskeluaikanani yritin vielä uudelleen ymmärtää klassista musiikkia, kun eräs ystäväni raahasi minut sinfoniaorkesterin konserttiin. Katselin hienosti pukeutuneita rouvashenkilöitä helmissään ja leningeissään, katselin kelloa ja laskin minuutteja. Edes paria vuotta myöhemmin kuunnellessani Bachia kynttilänvalossa Turun tuomiokirkossa, erään uuden ja silloin tärkeän ihmisen kanssa, musiikki ei tehnyt vaikutusta. Olin ihastunut, en musiikkiin vaan vieressäni istuvaan ihmiseen. Tunsin pettymystä kun en voinut jakaa hänen kokemustaan, päästä sinne minne hän, musiikin kautta.

Ja silti joskus, arvoitukseksi jääneistä syistä, tavoitan aavistuksen siitä mihin he pääsivät. Kerran prahalaisessa porttikongissa, elokuisena myöhäisiltana katukvartetin soittaessa vivaldia. Viulun ja sellon sävelet kimpoilevat betoniseinistä, kietoutuvat toisiinsa, yhtyvät, haihduttavat väsymyksen ja pölyn. Joskus jossakin jazzkeikalla, muusikoiden jammatessa, kun musiikki tarttuu kaikkiin paikallaolijoihin, läpäisee heidät. Tai sitten kynttilänvalossa, humalassa, heinäkuisena kesäyönä, kun huuliharppujen ääni, puhe ja pimeä täyttää puutarhan, pienet koirat pöytien alla.

Mutta yleensä minun on helpoin samastua ihmisen ääneen. Se välittää kaiken suoraan ja heti. Sitä ei vain voi sivuuttaa, olla kuuntelematta.

Luuranko rämisee

Kahvilan ovesta käy tuulenvire joka saa servetin lepattamaan. Valkoiset pitsipöytäliinat, pannukahvia ja oikeita ruusuja pöydissä. Seinillä riippuu naivistisia taidejulisteita iloisista ja tanssivista, lihavista ihmisistä. Harvinainen istuskelupaikka tehokkuusajattelun suosimassa hengettömien ketjukahviloiden kulttuurissa. Salaatti on hyvää. Verensokeri kohoaa ja mieliala. Aiempi huono tuuli, väsymys ja hymyttömyys ovat tiessään.

Puhumme edellisen viikonlopun tapahtumista, ihmissuhteista, avoimuudesta. Miksi toisilla on tarve vaieta yksityisyydestään, varjella vähäisimpiäkin salaisuuksiaan visusti lukkojen takana. Kun taas toisilla (= minulla) on taipumus puhua liikaa, ohi suunsa. Kun luurangot eivät useinkaan tahdo pysyä komerossaan, vaan istuvat sohvalla mukavassa asennossa, kuin kotonaan, sormiaan naksutellen, ohuet sääriluut rennosti toisen yli heitettynä. Niin kuin ne olisivat aina istuneet siinä.

Jos pidät minusta, sinun on pidettävä luurangoistani myös. Vaikka niillä on ärsyttävä tapa marssia esiin kun sitä vähiten osaa odottaa, liikutella luitaan liian äänekkäästi, leukaluut lattialle kolahdellen, vaatia jakamatonta huomiota itselleen. Ja nyt, vihdoinkin, kun opin hyväksymään kalpealuiset kumppanini vain osana elämää, on opittava, että joillakin elämänalueilla, joissakin tilanteissa ne on silti piilotettava, suljettava takaisin kaappiin. Oltava niin kuin niitä ei olisikaan. Kuin mitään luisten sormenpäiden äkäistä koputtelua vasten komeron ovea ei kuuluisikaan: harakka se vain kulkee ikkunalaudalla, kävyt kopsahtelevat alas havupuista.

Syntymäpäivä

Uimista ja kiinalaisessa ravintolassa lounastamista ystävän kanssa. Jokirannassa istuskelua ja nautiskelua hyvästä seurasta, Ecussonista ja auringon ilmestymisestä pilvien takaa. Viilettämistä pyörän tarakalla pitkin öisen kaupungin katuja. Hedningarnan tanssimista vieraiden ihmisten kanssa vieraissa juhlissa. Paljon juomista. Liian paljon. Tänään on kivistävä pää ja kiitollisuus siitä, että syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.

Pilviä ja perunoita

Pilvistä ja viileää, ihanaa. Istunut kotona koko illan, juonut kookosteetä, kuunnellut Musea, pohdiskellut, enimmäkseen tähänastista elämää. Lauantaina olen taas vuoden vanhempi ja syntymäpäivän läheisyys nostattaa kaikenlaista pintaan. Siivoaminen jäi tältäkin päivältä, saamattomuuden, ajatusvirran syytä. Tiskipöydällä lojuvat kylmenneet varhaisperunat, edelleen, ei raatsi heittää pois. Muhkuraiset pyöreät kyljet. Jotenkin elävän, hengittävän näköiset. Kauniita - tavallaan.

Auringonlasku

Vain varjo seinällä, punaisessa huoneessa.

Satavia puita ja humanismia

Lehtipuista sataa vihreää mahlaa, huomasin sen viime viikolla ystäväni syntymäpäiväpiknikillä, kun valkoinen paitani oli täynnä homeennäköisiä pisteitä. Tänään olen viisaampi, laitan sinisen paidan ja selviän täplittä puiden varjosta, jäätelötapaamisesta toisen ystäväni kanssa. Minttujäätelöä ja ohi kulkevia läähättäviä koiria, samea joki ajelehtii yhä uomassaan, mutta nyt viileän tuulen työntämänä. Helle alkaa laantua, toivottavasti. Hyvän viikon jälkimainingeissa ylistämme humaania kirjastoideologiaa (= kaikkia on palveltava yhteiskunnalliseen asemaan jne katsomatta, kaikilla on oikeus tietoon) ja kirjastonhoitajan ihannetta yleisnerona humanistina. Jälkimmäiseen on vielä tosin matkaa, mutta onhan tärkeää että elämässä on päämääriä. (Hyvän tuulen ja jäätelön vaikutuksesta palkka-asiat, työpaikkatilanne ja niihin vaadittava erityisen hyvä ruotsinkielentaito jäivät tällä kertaa vähän vähemmälle purnaukselle).

Perjantaina kävin myös katsomassa rästiin jääneen elokuvan, Innocencen. Monien kehuista huolimatta elokuva ei onnistunut vakuuttamaan. Esteettisesti hieno elämys, kaunis elokuva, loistavia lapsinäyttelijöitä ja hyvin luotuja jännitteitä, mutta idea jäi silti hämäräksi, jotain jäi kokonaisuudesta uupumaan. Symboliikka tuntui vähän liiankin ilmeiseltä ja mustavalkoiselta, mikä oli hivenen pettymys, tai sitten minulta vaan meni jotakin ohi.

Kirjoittaminen

Kirjoittaminen ei lähde helposti käyntiin. Vaikka olen päättänyt että pystyn, enkä hermostu, vaikka teksti ei olekaan hyvää aluksi, vaikka runo ei tunnu runolta. Liian pitkiä taukoja, psyykkisiä lukkoja, kaikkea muuta, kynnys on vaikea ylittää. Mutta yritän silti. Rauhallisesti. En hermostu.