Seurueista, ihmisten ajoista ja öisistä kotiin paluista

Perjantain viimeiset, viivyttelevät asiakkaat välttyvät vain vaivoin ärtymykseltäni, on kiire, olen sopinut koko illan täyteen menoja, nappaan vielä lähtiessäni hyllystä T.S. Eliotin runokirjan ja ystävälle Hotakaisen Juoksuhaudantien, lukupiiriä varten. Ensimmäisessä tapaamisessa juon kirpaisevan kallista siideriä, puhun unista ja toteemieläimistä, siideri nousee päähän, aika hidastuu. Toisessa tapaamisessa istun puistossa ja juon punaviiniä pahvimukista. Aurinko paistaa, seurueilla on grillejä ja koiria, jongleerauspalloja, niistä tuleekin pikkusisko mieleen, pitää soittaa puhelu ja pikkusisko vastaa. Yhdellä metallihenkisellä porukalla on mukanaan hermeliinikani, se syö antaumuksella vihreää ruohoa, mutta ehkä sitä silti pelottaa, koiria on niin paljon. Kymmenen jälkeen seurueemme kasvaa kolmesta viiteen ja kieli vaihtuu englanniksi, puheenaiheet kepeämmiksi, suuret lokit tepastelevat liian lähelle, niillä on terävä, valpas katse.

Nykyään osaan lopulta vaihtaa siiderin kahviin, lähteä ajoissa, ihmisten ajoissa, kun on vielä selvästi yö, eikä aamu. Mutta silti, pienessä laskuhumalassa, kun kiertää avainta lukossa ja avaa oven tyhjään, pimeään, hiljaiseen asuntoon, on vaikea välttyä yksinäisyyden tunteelta, se putoaa harteille kuin raskas takki. Sillä koskaan muulloin ei yksinäisyys tunnu sellaiselta, ei se yleensä tunnu niin raskaalta, se on omaa rauhaa ja luovuutta, lepoa ja ajatuksia. Vain öisin, silloin kun palaa kotiin jostakin, se on jotakin ihan muuta, kuin muumipeikkojen Mörön jälkeensä jättämä jäinen maa.