Runouskäsityksistä ja keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta

Bussipysäkillä en malta olla kaivamatta laukustani kirjaa, puolet siitä olen lukenut jo töissä, asiakkaiden kysymysten välissä. On pitkä odotus ja kuuma, nostan kirjan kasvojeni ja auringon väliin, kirja on hyvin pieni ja ihan uusi, sidokset ovat jäykät vielä. Ja sitten jossakin vaiheessa huomaan (olen lukenut jo pitkään, ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta bussia ei edelleenkään kuulu), kirjan kannessa on suuri kirkkaankeltainen tarralappu, jossa lukee kissan kokoisilla keppikirjaimilla nimeni. Ohikulkijat eivät ehkä ole nähneet kasvojani kirjan takaa, mutta he ovat kyllä lukeneet nimeni sen kannesta, lappua on hyvin vaikea olla huomaamatta.

Työpaikalla minulla on tapana hamstrailla kiinnostavia kirjoja, uutuuksia tai palautuksia, ja jos puhelin soi, tai jos joku vanhempi rouva lähestyy tiskiä, on kirjat laskettava siihen paikkaan, tiskille tai hyllylle, työpöydälle tai sivupöydille. Minulla on tapana kuljetella muutakin, kyniä ja saksia, papereita ja leimasimia, paikasta toiseen, muistan ne kyllä, kuljetan ne takaisin keskeytysten jälkeen, mutta useimmiten järjestystä rakastavat kollegat ehtivät ensin, heillä on ylilunnollinen kyky huomata pienimmätkin poikkeamat ympäristössä (jos kirjakärry seisoo viisi minuuttia väärässä paikassa), he hermostuvat niistä, kynä muualla kuin kynätelineessä on heille aivan liikaa, he kiikuttavat kynät ja kärryt salamannopeasti takaisin ja saavat vääriä (?!) mielikuvia huolimattomuudestani. Ja kun sitten tarvitset strategisesti sijoittamaasi kärryä, laskeaksesi siihen painavan, vaivalla kootun kirjapinon, ei sitä näy enää missään. Siksi keltaiset laput ovat loistava keksintö, pistän niitä kaikkialle ja kirjani ja kärryni ja paperini jätetään rauhaan.

Mutta se keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta. Lukemani kiinnostava kirja oli Poetiikkaa - seitsemän esseetä runouskäsityksistä (toim. Hytönen & Sutinen, Savukeidas: 2007). Seitsemän runoilijaa, viisi miestä ja kaksi naista, pohtivat esseissään kirjoittamisensa taustalla piileviä kirjoittamisen strategioita ja käsityksiä hyvästä runoudesta, omaa poetiikkaansa. Kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista, omalla tavallaan, toiset yleisemmin, toiset henkilökohtaisemmin. Pidin eniten kahden naisrunoilijan, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen teksteistä. He kirjoittavat selkeästi ja kirkkaasti, vailla teoksen monien miesrunoilijoiden tekstien välistä tihkuvaa egoismia. Jotenkin se on silmiinpistävää, miten luovilla miehillä on niin kova tarve usein, missä tahansa sopivassa välissä, perustella omaa osaamistaan ja fiksuuttaan, kun taas naiset luottavat teksteihinsä, antavat niiden puhua puolestaan. Ja se riittää. Ehkä se on ymmärrettävä jako, naiset voivat olla rauhassa runotyttöjä, se on sopivaa, se on feminiinistä, ei sitä tarvitse perustella, se hyväksytään. Mutta runopoika asettaa miehisyytensä kyseenalaiseksi kun hän astuu feminiiniseksi mielletyn runoilun alueelle. Hänen on todisteltava miehisyytensä muulla tavalla, hänen täytyy olla paras, hänen täytyy olla kova, jotta hän voi asettua maailmaa vastaan, jotta hänet hyväksytään kirjoittavana ihmisenä ja miehenä samanaikaisesti. Se selittäisi ainakin egoismin.

Mutta piti sanoa siis jotakin esseekokoelman kahdesta naisrunoilijasta. Pauliina Haasjoki erittelee kiintoisasti runon monisäikeistä kirjoittamisprosessia esseessään: 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Johanna Venho taas lähestyy aihetta konkreettisesti, hän kertoo tarinan metromatkasta räntäsateen läpi, metrossa keskustelevat Runoilija ja sateesta kastunut Kirjallisuudenopiskelija. Lopussa Venho kiteyttää runon olemuksen kiehtovasti: "Tytön perässä väkijoukossa liukuportaisiin kompastui liehuvalahkeinen, pitkätukkainen tyyppi joka vilkaisi nolona ympärilleen: näkikö joku? Se on runo, hän ajatteli. Runo on se tuttava kadulla, joka ei kulje pitkin suoraa viivaa, askel mutkittelee, lahkeet lepattavat, rispaantuvat, takki roikkuu vinksallaan ja tukkaan on unohtunut kampa, kampa kumminkin."