Vietän perjantai-iltaa Adrienne Richin seurassa tehtyäni yliopiston kirjastolta mittavan löydön (Pasilasta soitettiin ja kerrottiin kaupunginkirjaston ainoiden varastokappaleiden kadonneen), kannan Opiskelijakirjastolta kotiin useamman runokokoelman ja yhden valittujen runojen laitoksen. Kansalliskirjaston kappaleet jätän toistaiseksi tutkimatta, näissä riittää kyllä yhdeksi viikonlopuksi. Luen niskani kipeiksi, juon kaksi kuppia kahvia, työviikon väsymys tuntuu joka jäsenessä, menen pitkälle kävelylle vaikka tihuttaa vettä, metsä tuoksuu, multa. Vastaan kävelee mies joka kaukaa muistuttaa marsumaista Totoroa sateenvarjoineen. On niin harmaata, että hätkähdän samoja kantoja kuin aina: emu kurkottaa kaulaansa aluskasvillisuuden joukosta, ja kerrostalon takapihalla istuu ruskea newfounlandinkoira, pitkä kieli roikkuen. Kun katson toisen kerran, ne ovat puuta vain, mutta miksi näen ne aina niin, en käsitä.
Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....
Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....
6 kommenttia:
Joskus pohdiskellut sulkumerkkien käyttöä, ja miettinyt sellaista, että niihin liittyy paitsi kätevä täsmentäminen niin myös jonkinlainen hallinnan ja kontrollin tarve.
Sulkumerkeillä voi rajata lauseen, osoittaa ajatukselle alun ja lopun - se tuntuu välillä hyvältä, varsinkin silloin, kun muuten ajatukset tuntuvat rönsyilevän ja jatkuvan paperilla loputtomiin, vaikka ne jäisivätkin kirjoitetussa asussaan kesken.
Sulkumerkeissä voi osoittaa, että pystyy hallitsemaan ja alistamaan kieltä omaan käyttöönsä. Eli kyse on myös kirjoittajan vallasta omaan tekstiinsä.
Ajatus kuulostaa ehkä hämärältä, mutta ainakin joissakin tapauksissa olen itse havainnut sen todeksi. Kokeile vaikka, kirjoita jokin tekstikatkelma, jossa on myös sulkumerkit siten, että jätät ne täsmennyksestä pois. - Saattaa tuntua siltä, että menetät kontrollisi tekstin merkityksiin. Jatkokysymys: mitä sillä kontrollilla saavuttaa, mitä ehkä menettää?
Häh, jätin jo yhden kommentin mutta se hävisi..Niin että runo kuulostaa kiinnostavalta ja kauniilta, onko häntä suomennettu?
Minä pidän sulkumerkeistä esimerkiksi romaaneissa ja eniten silloin, kun sulkeissa kerrotaan jokin asia, joka on ironisesti kommentoivassa suhteessa suluttomaan tekstiin. Lähestyn asiaa lukijana, en katso niitä Penjamin tapaan osoituksena kielen hallinnasta vaan tapana, jolla tarinaan kirjoitetaan särö tai täsmennys.
Penjami ja Tuima: Penjamin esittämä ajatus suluista kirjoittajan vallankäyttönä kuulostaa ihan loogiselta, sulut ovat jollakin tapaa tekstin hallintaa, mutta toisaalta ne ovat tosiaan myös hirveän kätevä keino osoittaa toisenlainen näkökulma sulkuja ympäröivään tekstiin, ironia tai muu kommentoiva lause, ihan kuten Tuima totesi.
Ja koska runo on tekstinä hyvin lyhyt, ei tällaisia keinoja ole kovin montaa sillä pidemmät selittelyt ovat mahdottomia. Toisaalta tavallaanhan vallankäyttöähän sekin on, osoittaa että kirjoittaja pitää runon lankoja tiukasti hyppysissään alistamalla toisia säkeitä sulkeisiin toisten kustannuksella...
Mutta joka tapauksessa runoteoksessa liian usein toistuva sulkeiden viljely saattaa menettää tehoaan, kun sulkeet eivät enää olekaan kohosteinen poikkeama vaan enemmänkin sääntö, eli tosiaan on ehkä syytä miettiä milloin sulut ovat tarpeellista kontrollia ja milloin ne ovat turhia. Ja ehkä kirjoittamisvaiheessa ei saisikaan antaa liian itsekritiikin ja miettimisen häiritä kirjoittamista , vaan kirjoittaa sulkeineen ja sitten lopulta ehkä poistaa ne silloin kun niitä ei todella tarvita, ihan kuin Penjami ehdotti.
Sillä lopulta tärkeintähän nimenomaan on juuri välittää lukijalle se tuntu, että sulut osoittavat täsmennyksiä ja säröjä tekstissä, eiväkä ne ole liian itsetarkoituksellisen tuntuisia, että kirjoittajan kontrollin tarve ei tule liian läpinäkyvästi esiin... =)
Kati: Adrienne Richiä ei ole suomennettu (mikä on aika outoa kyllä)ja siksi hänen runojaankaan ei oikein löytynyt muualta kuin yliopiston kirjastolta. Suomessa Rich on tuntemattomampi mutta omalla kielialueellaan hän kai on aika tunnettu. Suomessa Rich tunnetaan ymmärtääkseni parhaiten naistutkimuksen piirissä feministiteoreetikkona.
Välimerkit ovat hirmu voimakkaita ja niiden merkitys korostuu runoudessa. Mutta proosatekstiinkin upotettuna liiat sulut vievät tehoa, olet aivan oikeassa.
Lähetä kommentti