Vokaaleja ja julkaistuja runoja

Seison Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolla, hyllyjen ja ihmisten välissä, ja avaan malttamattomasti Kulttuurivihkojen tuoreen numeron sisällysluettelon kohdalta auki. Ja siellähän se on, minun nimeni! Tai ei, ei sittenkään, viimeinen kirjain on väärin, se on painovirhe, ajattelen, vain tässä kohdassa, vain tässä. Selaan nopeasti oikean sivun, ja siellä on sama juttu, minun nimeni, mutta ei ihan, viimeinen vokaali on väärä. Niin pieni heitto, ja silti tuntuu kuin katselisin jonkun vieraan ihmisen nimeä, vaikka runot ovat minun. Ja miten tyypillinen virhe, omituinen nimeni kuullaan aina ensimmäisellä kerralla täsmälleen niin, ja vaikka nimeni nähtäisiin kirjoitettunakin, se alitajuisesti korjataan väärin, ehkä a-vokaalit nimien lopussa sopivat paremmin suomalaiseen nimikulttuuriin, e-vokaalit ovat vieraita, aivan kuin nimi Helena on meillä a-päätteinen vaikka monessa muussa maassa se loppuu e-kirjaimeen, Helene.

Mutta joka tapauksessa tuntuu hyvältä nähdä omaa tekstiään painettuna, sillä runot ovat minun, kuitenkin, minun sanojani, ja niitä on kaksi aukeamallista. Se on tärkeintä.