Myöhempien aikojen pyhät bussissa

Kauppakasseistani leijailee makea toffeen tuoksu, chai latte -tee, miten se voi tuoksua toffeelle? Bussiin astuu kaksi nuorta mormonimiestä. Hätkähdän, miehet ovat kuin suoraan Juha Itkosen hienosta romaanista Myöhempien aikojen pyhiä (2003), en voi välttää tuijottamista, ovatko he todellisia, romaanin lukemisesta ei ole kuin kaksi päivää. Siinä he istuvat, melkein vastapäätä, ihan kuin kirjan David ja Mark, toinen tumma ja kaunis, toinen vaalea ja hörökorvainen. Tummalla on kädessään lehtinen, jonka kannessa on imelä suurisiipinen enkeli. Hän syventyy siihen, nuokkuu välillä, katselee ympärilleen, vaalea tuijottaa ikävystyneesti ikkunasta ulos, he eivät puhu toisilleen sanaakaan koko matkan aikana, kuin olisivat kyllästyneet toistensa jatkuvaan seuraan, ihan niin kuin David ja Markkin. Miten amerikkalaisilta he näyttävät, miten kaunis tumma mies onkaan, jotenkin surullista, miten hukkaan sellainen kauneus menee, tajuaako hän sitä edes itse. Katselen hetken ohilipuvaa maisemaa hurskain amerikkalaisin silmin, matalia kerrostaloja, kesävaatteisia nuoria tyttöjä ja tatuoituja kaljuja miehiä mäyräkoirineen. Mutta kaunista on, kaikkialla on vihreää ja lintuja. Ja sitten on ryhdistäydyttävä, sympatiani vieraita mormonimiehiä kohtaan on hullua, eivät he ole David ja Mark, en minä tunne heitä ollenkaan.

Myöhään illalla kävelen keskusmetsässä, aurinko tulee vastaan, se paistaa niin matalalta että kivenmurikat erottuvat, niillä on pitkät varjot. Kotona selvitän tiskivuoren ja istun puhtaissa, viileissä lakanoissa lukemassa Kurt Vonnegutia maanantain lukupiiriä varten.