Ihmissusi

Unessa istun kiikkerillä rattailla ajajan vieressä, ajaja on veljeni, tiedän sen, vaikka hänellä on vieraat kasvot. Hevoset kulkevat metsätietä sinisenpimeiden kuusten ohi, on kiire, on ehdittävä nopeasti metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, vanhempieni taloon, ihmissusi liikkuu lähistöllä. Matka on pitkä, puhelemme, veljeni kääntyy sanoakseen jotakin ja yhtäkkiä tajuan: ihmissusi istuu vieressäni. Hän ei tiedä että tiedän, hän ei saa huomata että tiedän. Hevoset ravaavat rauhallisina eteenpäin, kuu paistaa, pääsemme perille vanhempieni ruoantuoksuiseen, lämpimään tupaan. Istumme päivällispöydässä lukittujen ovien takana, kaikki ovat hyvällä tuulella, olemme yhdessä ja turvassa. Vain minä tiedän ettei se ole totta: ihmissusi istuu pöydän päässä ja haarukoi lihapullia lautaseltaan. Ja siihen tunteeseen herään, on sytytettävä valo, uni tuntuu liian todelliselta. Kännykkä piippaa, saan tekstiviestin toiselta joka valvoo ja heti tulee turvallisempi olo, kuin telepatiaa, kuin olisimme aina öisin unettomia yhtä aikaa, kuin toinen tietäisi heti milloin olen yksin ja tarvitsen häntä.

Unesta ja tekstiviestistä on hyvin kauan aikaa. En ole enää vuosiin saanut tuollaisia yöllisiä tekstiviestejä, vaikka ne ovatkin parasta mitä tiedän, enkä ole aikoihin nähnyt noin vahvaa, kokonaista unta. En tiedä miksi uni tuli mieleeni juuri nyt, ehkä olen ajatellut viime päivinä paljon menneitä asioita, tai sitten se johtuu juuri lukemastani Stephen Kingin teoksesta Kirjoittamisesta (2006). En ole mikään kauhugenren ystävä, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten masokistista viehtymystä pelkäämiseen. Minusta se ei ole miellyttävää, yhdenkin vahingossa nähdyn kauhuelokuvan jälkeen nukun viikkoja valot päällä, hikoilen yöpaitani nihkeäksi. Mutta Kingin muistelmateos on kiinnostava, hän kirjoittaa hauskasti työstään, teoksiensa synnystä, perhe-elämästään. Ja kuinka hellyyttävää onkaan äidin ylpeys pojastaan:

"Dave herätti minut aamulla varttia yli kuusi. Hän kuiskasi oven takaa että äiti taisi olla viimeisillään. Isoon makuuhuoneeseen päästessäni Dave istui äidin vierellä vuoteen reunalla ja piteli hänen suussaan tupakkaa. Äiti vuorotellen imi sitä ja haukkoi rohisten henkeä. Hän oli vain puoliksi tajuissaan. Hänen silmänsä siirtyivät Davesta minuun ja takaisin Daveen. Minä istuuduin Daven viereen, tartuin tupakkaan ja pitelin sitä hänen suussaan. Hänen huulensa puristuivat suodattimen ympärille. Yöpöydällä oli Carrien vedoskappale kirjapainosta. Se heijastui moneen kertaan yöpöydän juomalaseista. Ethelyn-täti oli lukenut sitä hänelle ääneen noin kuukauden ajan ennen kuin hän kuoli." (Stephen King: Kirjoittamisesta, Tammi, 2006, suomentanut Ilkka Rekiaro)

Mutta nyt aurinko paistaa, enkä näköjään millään pysty keskittymään, koska ajatukseni poukkoilevat vuosien takaisiin uniin. Tällä hetkellä työn alla oleva runo on äärimmäisen vaikea, mieleeni pulpahtelevat lauseet eivät millään suostu taipumaan oikeanlaisiksi ja olen hirvittävän huonolla tuulella. On yritettävä kuitenkin, käytävä ehkä pitkällä kävelylenkillä.