Keskellä peltotietä lojuu pala sääriluuta, sen täytyy olla jonkin ison eläimen luu, ehkä lehmän. Ajattelen kuollutta lehmää metsässä, kuinka havunneulaset putoilevat sen suurten, tyhjien silmien päälle, tulee talvi ja kevät ja pian sillä kohdalla on pelkkää maata josta kielot työntyvät esiin tai kanervat ja ehkä kömpelö räkättirastas hypähtää siitä yli, pysähtyy lähelle, kuulostelee kastematojen liikkeitä. Oikeastaan haluaisin ajatella keveitä ajatuksia, potkiskella kivenmurikoita ojiin, en pohdiskella kuolemaa vaan verhoja jotka ajattelin ostaa uuteen kotiini.
"Se on kummallista miten kuolemaa pelkää nykyään enemmän kuin ennen", sanoo ystäväni, on kirkas päivä, tuuli kuljettaa pölyä emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Tuuli kuljettaa pölyä nytkin kun seison yksin hiekkatiellä ja katselen harmaata esinettä jalkojeni juuressa. Muistan keskustelun ja kaikki ne pelot, jotka sanoimme ääneen. Mutta en välitä pohtia niitä nyt, annan luun levätä paikoillaan, ehkä joku toinenkin pysähtyy sen eteen, ajattelee samoja ajatuksia, ajattelee lehmää metsässä, kanervia ja kuolemaa.
"- 'Mitä kuulee, kun kuuntelee kaupunkia?' Ani harva ihminen tiesi tarpeeksi osatakseen tehdä hänelle sen kysymyksen, eikä pojan olisi pitänyt kuulua heihin. -'Elämää ja hauskanpitoa.' -'Entä sen takana? ' Röyhkeä loiste oli sammunut. Kysymys tuli syvältä. Kun ihminen kysyy jostain syvältä, on vastattava. - 'Pelkoa', Kasper vastasi. - 'Samaa pelkoa, mikä on joka ihmisessä. Mutta puolitoista miljoonaa kertaa väkevämpää.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
"Se on kummallista miten kuolemaa pelkää nykyään enemmän kuin ennen", sanoo ystäväni, on kirkas päivä, tuuli kuljettaa pölyä emmekä ole nähneet pitkään aikaan. Tuuli kuljettaa pölyä nytkin kun seison yksin hiekkatiellä ja katselen harmaata esinettä jalkojeni juuressa. Muistan keskustelun ja kaikki ne pelot, jotka sanoimme ääneen. Mutta en välitä pohtia niitä nyt, annan luun levätä paikoillaan, ehkä joku toinenkin pysähtyy sen eteen, ajattelee samoja ajatuksia, ajattelee lehmää metsässä, kanervia ja kuolemaa.
"- 'Mitä kuulee, kun kuuntelee kaupunkia?' Ani harva ihminen tiesi tarpeeksi osatakseen tehdä hänelle sen kysymyksen, eikä pojan olisi pitänyt kuulua heihin. -'Elämää ja hauskanpitoa.' -'Entä sen takana? ' Röyhkeä loiste oli sammunut. Kysymys tuli syvältä. Kun ihminen kysyy jostain syvältä, on vastattava. - 'Pelkoa', Kasper vastasi. - 'Samaa pelkoa, mikä on joka ihmisessä. Mutta puolitoista miljoonaa kertaa väkevämpää.'" (Peter Höeg: Hiljainen tyttö, Tammi 2007, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen)
4 kommenttia:
Syntyi mielikuva avonaisesta ikkunasta ja pehmeästä aurinkotuulesta, joka liehuttaa verhonliepeitä...tuulettaa ja tuoksuttaa...
Pidän tästä tekstistä, jossa yhdistyy kuulaus ja ajatuksen painavuus.
Kiitos kommenteista! :-)
Kaunista ja inspiroivaa tekstiä jälleen.
Lähetä kommentti