Nilkka on edellislauantain jäljiltä kipeämpi ja turvonneempi kuin aikaisemmin, en ole antanut sen levätä, en ole välittänyt, mutta nyt on välitettävä, jätettävä kävelylenkki väliin. Aurinko paistaa kauan, taivas on kirkas, enkä minä voi mennä ulos. Lihakset tuntuvat veteliltä, olo epämiellyttävän tunkkaiselta kun ei pääse liikkumaan. Luen Runot 2007 -antologiaa ja ihastun Satu Mannisen runosikermään, 'Muistatko Englannin - dialogi Virginian kanssa': "Mihin tarvitset minua, ainut lapsi, sisareksiko?/ Mutta minä olen vain Englanti,/ saari jonka unohdit sateeseen./ Ainoa muotokuva minusta, nyt se on pilalla.// Tai ehkä se olin minä, joka unohdin itseni sateeseen,/ ja sinä annoit minun tehdä niin."
Kirjoitan 'Juhlat'-nimistä runosarjaa, kaksi runoa valmiina, mutta jotain puuttuu, kokonaisuus ei tunnu valmiilta vielä, ehkä yksi tai kaksi runoa lisää, en vielä tiedä millaisia ne ovat, odotan että ne tulevat.
Kirjoitan 'Juhlat'-nimistä runosarjaa, kaksi runoa valmiina, mutta jotain puuttuu, kokonaisuus ei tunnu valmiilta vielä, ehkä yksi tai kaksi runoa lisää, en vielä tiedä millaisia ne ovat, odotan että ne tulevat.
2 kommenttia:
"...ehkä yksi tai kaksi runoa lisää, en vielä tiedä millaisia ne ovat, odotan että ne tulevat."
Joskus juuri tuo vaihe kirjoittamisessa on parasta, kun on tyhjä sivu ja kaikki mahdollista, ajatukset sanoja etsimässä...
Niin on, ainakin se vaihe, kun joku idean alku on jo olemassa, kun voi luottaa siihen että runo on syntymäisillään, ennen pitkää, oikeat sanat vain vielä puuttuvat.
Lähetä kommentti