"Mikä hätänä Julian?", kysyy joku fiktiivinen henkilö keskellä vieressä istuvan tytön romaanin sivua. Enempää en kehtaa vilkuilla, en tiedä kuka kysyy, mistä kirja kertoo, tyttö näyttää nuorelta, kirja kevyeltä, ehkä se on rakkausromaani. Vaikka on tyhmää vetää pikaisia johtopäätöksiä, ei ihmisten lukumieltymyksistä voi sanoa mitään pelkän ulkoisen olemuksen ja yhden lauseen perusteella. Ja sitä paitsi, mikä minä olen sanomaan, lainaan jatkuvasti lisää kirjoja, vaikka en ehdi lukea entisiäkään, ne seisovat pinoissa huoneeni lattialla ja tunnen syyllisyydenpiston aina kun katseeni niihin osuu. Mutta nykyään elämä tuntuu olevan sellaista, ettei ole kerta kaikkiaan aikaa. Tai jos on, käytän sen mieluummin luovasti, liikunnallisesti tai sosiaalisesti. Tai ehkäpä nyt vain on menossa sellainen kirjaton kausi, niinkuin joskus on.
Istun bussissa matkalla kotiin graafikkoystävän luota: olen keskustellut, juonut kaksi kuppia karpalo-kinuskiteetä, katsellut hienoja kuvitustöitä ja kuunnellut ranskalaista musiikkia. Tänä viikonloppuna olen myös käynyt Don Johnson Big Bandin keikalla, nukkunut paljon ja myöhään, lenkkeillyt auringonpaisteessa peltotietä. Leikannut sanomalehdestä kiinnostavia sanoja ja lauseita irti, levittänyt ne viuhkaksi päiväpeitolle, istunut niiden keskellä ja ajatellut. Ja sitten olen kyllästynyt, tai puhelin on soinut, sanat ovat hulmahtaneet ilmaan ja lattialle, josta löydän ne myöhemmin, kerään talteen, mahdollisia luovia tarkoitusperiä varten. Mutta nyt, tyttö lukee kirjaa, bussi ohittaa valaistuja rakennuksia, pysähtyy pysäkeillä, liikennevaloihin, enkä minä tiedä kuka on Julian tai mikä hänellä on hätänä.
Istun bussissa matkalla kotiin graafikkoystävän luota: olen keskustellut, juonut kaksi kuppia karpalo-kinuskiteetä, katsellut hienoja kuvitustöitä ja kuunnellut ranskalaista musiikkia. Tänä viikonloppuna olen myös käynyt Don Johnson Big Bandin keikalla, nukkunut paljon ja myöhään, lenkkeillyt auringonpaisteessa peltotietä. Leikannut sanomalehdestä kiinnostavia sanoja ja lauseita irti, levittänyt ne viuhkaksi päiväpeitolle, istunut niiden keskellä ja ajatellut. Ja sitten olen kyllästynyt, tai puhelin on soinut, sanat ovat hulmahtaneet ilmaan ja lattialle, josta löydän ne myöhemmin, kerään talteen, mahdollisia luovia tarkoitusperiä varten. Mutta nyt, tyttö lukee kirjaa, bussi ohittaa valaistuja rakennuksia, pysähtyy pysäkeillä, liikennevaloihin, enkä minä tiedä kuka on Julian tai mikä hänellä on hätänä.
4 kommenttia:
Ihmisen mieli on ihana paikka. Siellä voi ajatuksia liu'uttaa, jäsentää, pyörittää ja kieputtaa, zoomatakin.
Tai heittää jokunen yli laidan, pois mielestään. Olisipa joskus kiva bussissa kurkistaa vierustoverin tai edessäistuvan mieleen, kuin kirjan sivuun, jonka lauseet lopulta jäävät arvoitukseksi, koska päätelmät ovat subjektiivisia.
Hyvä teksti, kiitos.
Sivuaskel: Niinpä, voisiko enää tuon kiteytetymmin asiaa ilmaista... =)
Miten turhauttavaa se tosiaan on, että kokonaisia maailmoita, toisia todellisuuksia on koko ajan niin lähellä ja silti on mahdollista päästä vain siihen yhteen, omaansa.
Kiitoksia vuosikausien ystävyydestä! Paljon nähty, paljon itketty, paljon naurettu ja paljon valitettu. Olen rutisijatyyppiä ja vielä ylpeä siitä.
Tirppa: Sinulle myös kiitos kuluneista kahdestatoista vuodesta! Todennäköisesti joudut kestämään minua vielä aika monta lisää! =)
Lähetä kommentti