Pesukone pyörittää toista koneellista pyykkiä, enempää ei asunnossani mahdu kuivumaan kerralla. Herra Rattus katselee kun kastelen Selenicereukset, puran laukkua, vesi kiehuu hellalla, kaadan vettä kahteen teemukiin. Kerron matkasta, siitä miten upeaa oli nähdä täplädelfiinejä, miten ne uivat kumiveneen alta ja vierestä, edestakaisin, välillä selällään, valkeat vatsat veden läpi loistaen. Miten nopeita eläimiä, kaikki ne hypyt, kaksittain ja kolmittain, aaltojen yläpuolelle, jopa pieni poikanenkin vauhdissa mukana. Ja kaksi kertaa suuremmat pullonokkadelfiinit vähän hillitymmin, vähän kauempana veneestä, oikeassa elementissään, ei missään delfinaariossa. Ja niin valtava on meri, niin sininen, että ihmiselämä tuntuu pieneltä ja turhanpäiväiseltä, kaikki muu unohtuu, paitsi ympärillä kisailevien eläinten kauneus, suolan maku huulilla, kovassa aallokossa. Kaskelottia en onnistunut näkemään, mutta vannoutunut valasbongari minusta tuli, haaveilen jo ensi kesästä, uudesta reissusta johonkin maailmankolkkaan, valassafarille Norjaan tai Islantiin tai jonnekin.
Herra Rattusta eivät merenelävät kiinnosta, huomaan että sen keskittyminen herpaantuu, se sivelee mietteliäästi viiksiään, tuijottaa mukiinsa, ulos pimeään iltaan. Ymmärrän vaihtaa aihetta, jätän vastahakoisesti meren, valaat ja delfiinit. Herra Rattuksen mustiin silmiin syttyy innostunut loiste, kun kerron Ribeira Granden laitakaupungin rähjäisistä takapihoista, pyykkinaruista, rauniotaloista, ruskeista kanoista, kalanhajusta, torakanraadoista ja täysistä roskalaatikoista baarien takana. Mutta silti, en voi olla huomauttamatta, meri näkyy kaikkialle, takapihoille myös. Turhaan tähyilen tummia, liikkuvia hahmoja kaukana ulapalla. Ne ovat kallion lohkareita vain kun katson kiikareilla, tai veneitä, eivät valaita. Samaa merta tähyävät vanhat, kukkamekkoiset rouvat ikkunoistaan, ahavoituneet, harmaatukkaiset, entiset kalastajat portailtaan ja jyrkiltä kallioilta veteen kirkaisten pudottautuvat lapset. Tuuli lennättää kasvoille rantaan pirstoutuvien aaltojen pärskeitä, ja pyykit - kuivuvatko ne ikinä?
Herra Rattusta eivät merenelävät kiinnosta, huomaan että sen keskittyminen herpaantuu, se sivelee mietteliäästi viiksiään, tuijottaa mukiinsa, ulos pimeään iltaan. Ymmärrän vaihtaa aihetta, jätän vastahakoisesti meren, valaat ja delfiinit. Herra Rattuksen mustiin silmiin syttyy innostunut loiste, kun kerron Ribeira Granden laitakaupungin rähjäisistä takapihoista, pyykkinaruista, rauniotaloista, ruskeista kanoista, kalanhajusta, torakanraadoista ja täysistä roskalaatikoista baarien takana. Mutta silti, en voi olla huomauttamatta, meri näkyy kaikkialle, takapihoille myös. Turhaan tähyilen tummia, liikkuvia hahmoja kaukana ulapalla. Ne ovat kallion lohkareita vain kun katson kiikareilla, tai veneitä, eivät valaita. Samaa merta tähyävät vanhat, kukkamekkoiset rouvat ikkunoistaan, ahavoituneet, harmaatukkaiset, entiset kalastajat portailtaan ja jyrkiltä kallioilta veteen kirkaisten pudottautuvat lapset. Tuuli lennättää kasvoille rantaan pirstoutuvien aaltojen pärskeitä, ja pyykit - kuivuvatko ne ikinä?
3 kommenttia:
Onpa kaunis kirjoitus! kiitos tästä. JA hienoa, että matkasi oli ilmeisen onnistunut.
Hei, tervetuloa kotiin!
Jos sinulla on mahdollisuus, niin lähettäisitkö Tuli@Savuun runojasi? Voit ottaa yhteyttä minuun blogissani olevan sähköpostin kautta.
Kati
tai myös kneuvon1@welho.com
Tuima: Kyllä se oli! =)
Kati: Kiitos!
Joo, lähetän sinulle muutamia, voit sitten rauhassa tsekata, että onko niissä mitään tarkoitukseen sopivaa vaiko ei. =)
Lähetä kommentti