Lapsi laskee vesille valtamerilaivan,
avara ulappa, puisto ja kaukainen äidin ääni
toisella laidalla Ikaros
nyppii selästään ruohonkorret, laskee kylkiluut,
katsoo laivaa ja lasta: satamaa ei ole,
on kadun päästä halkeava kaupunki,
kärventyneet silmäripset
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Pidin tästä, siitä miten lapsen näkemä avara rinnastuu myyttiseen Ikarokseen. Toimii ja jättää ajattelemisen aihetta.
Minulle tuli runosta mieleen suru lapsen maailman katoamisesta, unelmien kariutumisesta. Eniten pidin runon alusta: Lapsi laskee vesille valtamerilaivan..
Lapselle kaikki on mahdollista.
Alussa tuo "Lapsi laskee vesille valtamerilaivan,
avara ulappa, puisto ja kaukainen äidin ääni"...ääretön , avara mielikuvitusmaailma turvallisessa ympäristössä: äidin ääni taustalla,
ja sitten tapahtuu jotakin, unelma särkyy. Loppua jäin pohtimaan. Tykkäsin runon tunnelmasta paljon.
Lapsen mielen avaruus on onneksi pysyvä. Ja kenties Ikaros on oppinut uusia tapoja lentää.
Lapsuuden satamaan olisi joskus mukava palata, edes hetkeksi, jos sellainen vain olisi olemassa. Ja liian usein tuntuu siltä, että valtamerilaivan kokoiset unelmat ovat kärvistyneet palaneiksi siiventyngiksi. Mainio runo!
Kiitokset teille kaikille hyvistä kommenteista! :-)
Lähetä kommentti