"Ihanaa olla kotona Helsingissä taas", sanoo Aasian reissulta palannut ystäväni, huolimatta siitä että kastumme sateessa ja vesi läpäisee hänen kenkänsä. Kuivattelemme Cafe Engelissä kalliiden juomien äärellä. Ystäväni kuvailee japanilaisia kumpuhautoja, temppeleitä ja tapoja, nähtyjä maisemia. Minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, vain nuutunut olo, joka lojuu ylläni kuin painava, harmaa takki, vielä tänäänkin, kellon ympäri nukutusta yöstä huolimatta. Kotimatkalla näen bussin ikkunasta pääkallonmuotoisen kiven.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Pääkallonmuotoinen kivi kuulostaa kivalta. Ylipäänsä mikä tahansa jännänmuotoinen kivi kuulostaa mukavalta vaihtelulta.
Löysin lapsena jalanjäljen muotoisen kiven. Minulla on se vieläkin jossakin, niin varmassa tallessa, etten itsekään tiedä missä. Jossakin se on. Nimesin sen silloin aikoinaan mahtipontisesti Afroditen jalanjäljeksi.
Joo, kivet on hirmu kiehtovia! Varsinkin lapsena niissä oli jotain taianomaista, ne olivat melkein eläviä olentoja tai jotain. Leikeissä ainakin. Ja kaapit erilaisia, milloin mistäkin löydettyjä ja poimittuja kiviä täynnä... :-)
Afroditen jalanjälki on hieno nimi! Lapsena maailman näkee niin erilaisessa valossa, merkityksellisenä ja sadunomaisena. Vanhemmiten kaikki arkistuu, muuttuu niin tylsäksi ja triviaaliksi, asioita ei enää ehdi katsoa, tai ei näe samalla lailla. Paitsi joskus satunnaisesti, hetkittäin - silloin kun näkee pääkallonmuotoisen kiven. :-)
Lähetä kommentti