"Eläimet rakastavat tätä taloa"

"Jasmiini kukkii,
salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämme hitaasti."
- Sirkka Selja -

Lainattu runo (kuten otsikkokin) on Seljan teoksesta Talo nimeltä villiruusu (1975), joka kuuluu ehdottomiin suosikkeihini runoteosten joukossa. Runot muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, kuin pienistä välähdyksistä koostuvan kertomuksen, jossa kuvataan yksinäisen naisen elämää talossaan kasvien ja eläinten keskellä. Perinteisesti talo on mielletty runokielessä minuuden symboliksi, ja näin ollen talo nimeltä Villiruusu ei ole pelkästään talo, vaan se kuvastaa erästä ihmismieltä, runojen puhujaa itseään.

Runot ovat pelkistettyjä, lyhyitä ja kauniita. Niissä on paljon hiljaisuutta ja kaipausta: "Puuportaat tömähtelevät pehmeästi/ tässä kesäyön noidutussa talossa./ Joka kerta minä ajattelen:/ nyt sinä tulet./ Mutta se onkin/ minun erämaajuovainen tiikerini." Mutta myös levollisuutta ja elämäänsä sopeutuneen ihmisen tyytyväisyyttä: "Aina on jonkun kasvot/ eläimen kukan tai ihmisen/ aina on vierelläsi/ joku viiksekäs/ kissa." Tällä hetkellä teos koskettaa erityisen paljon. Yritän ottaa oppia runojen puhujan maailmankuvasta, olla iloinen tästä hetkestä, kaikista pienistä arkisista asioista, siitä mitä olen ja siitä mitä minulla on. Tulla levollisemmaksi ja seesteisemmäksi. Sovittautua elämäni muotoisesta ovesta sisään. Itseeni. Kissat ja sisiliskot tosin puuttuvat vielä.