Koiran ikävä

Vanhempieni fieldspanieli kulkee kannoillani ympäri asuntoa kun pakkaan, kanniskellen suussaan rakkaiden laumalaistensa tavaroita: äitini kenkää, isäni housuja ja pikkusiskoni rintaliivejä, kaikkien parittomia sukkia. Kun viikkaan vaatteita reppuun, se tuijottaa surumielisin silmin, pää kallellaan, suuret luppakorvat riippuen, ja raapsii välillä käpälällään olkapäätäni. Nuolee hiuksiani, työntää kuononsa meikkipussiini, kömpii syliini kesken kaiken, iso koira. Kun harjaan hampaitani kylpyhuoneessa, se uikuttaa oven takana kunnes lasken sen sisään. Läpivedon paiskoma ovi pelottaa koiraa, se painautuu pohkeitani vasten ja ulisee. Kun solmin kengännauhoja eteisessä, puen takkia päälle, se katselee vaitonaisena, häntä ja pää riipuksissa. Lähtiessäni painan ulko-oven takanani kiinni ja kuulen koiran haukun vanhempieni makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Vältän vilkaisemasta taakseni mutta tiedän, että siellä se seisoo, etukäpälät ikkunalaudalla ja seuraa katoamistani kaukaisuuteen. Se vihaa lähtöjä. On kamalaa lähteä.