Baudelairesta

En tiedä olenko siteerannut täällä aikaisemmin Charles Baudelairen runoa "Ohi kulkeneelle naiselle", mutta siteeraan uudelleen, sillä se taitaa olla niitä runoja, joihin aina joskus palaa, varsinkin näin syksyisin, tällaisina päivinä, jolloin on vähän haikealla mielellä ja ajattelee kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämät hetkellisesti virtaavat oman elämän lävitse ja katoavat sitten.

"OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan
en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)

Nuorempana en erityisemmin pitänyt Charles Baudelairesta (paitsi tästä yhdestä runosta!), en oikein päässyt sisään vanhahtavaan, melodramaattiseen kieleen ja tunnelmaan, naiskuvaan, joka on vähintäänkin mustavalkoinen ja kauneuskäsitykseen, joka sekin on yhtä vastakkainasettelua: kauneus on puhdasta ja oikeaa, rumuus on yhtä kuin rappio ja pahuus. Mutta nyt olen taas lukenut uudelleen Pahan kukkia ja Pariisin ikävää ja alan nähdä kaiken uudella tavalla, sillä runoilija kirjoittaa kuitenkin aina sidoksissa tiettyyn aikaan ja sen käsityksiin, Pahan kukissa näkyy selvästi pariisilainen luokkayhteiskunta, runojen puhuja kuljeskelee syrjäkujilla, joilla näyttäytyy koko köyhien elämän kurjuus, lika, prostituutio ja rappio ja pääkaduilla, joilla ylhäisnaiset käyskelevät kauniina ja turmeltumattomina kaukaisen ihailun kohteina. Näin mustavalkoisessa maailmassa elävän runoilijan on kyllä vaikea kirjoittaa putoamatta nykyaikaisen lukijan näkökulmasta stereotypian ansoihin. Mutta siitä huolimatta Baudelaire onnistuu runoissaan usein mestarillisesti vangitsemaan jotakin syvää ja inhimillistä, ajatonta.

Tällaisena päivänä

"Tällaisena päivänä", sanon Herra Rattukselle, "sitä ajattelee että on hyvä ettei meillä ole televisiota". Maailman voi sulkea ulos, noin vain, kuunnellaan vain täällä kuinka ovet kolahtelevat, jääkaappi pitää meteliä, ihan niin kuin eilenkin.

Ja uimahallissa ohikiitävä, kirkas ajatus: minä elän.

Kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia

"Toisinaan", sanon Herra Rattukselle (olen jo melkein saanut flunssassa kadonneen ääneni takaisin), "minusta tuntuu, niin kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia". Herra Rattus puhdistaa hammastikulla keskittyneesti hampaanvälejään, minusta se näyttää aika epämiellyttävältä, sillä on melkoisen pitkät ja terävät hampaat, mutta en viitsi huomauttaa asiasta jotta en loukkaisi sen tunteita. "Niin kuin siinä eräässä novellissa, 'Kirje Pariisin neidille', jossa päähenkilö oksentaa säännöllisesti kaniineja, loputtomasti kaniineja, eikä hän tiedä mihin ne kaikki laittaisi, miten elää niin ettei kukaan huomaa."

Tajuatko mitä tarkoitan, tivaan Herra Rattukselta, mutta ei se tietenkään saa ajatukseni päästä kiinni, se käskee vain lopettaa synkistelyn ja mennä nukkumaan. Niinpä niin, rottien elämänfilosofia taitaa olla melko yksinkertainen: säilyä hengissä ja lisääntyä, jotta laji säilyisi hengissä. (Tajuan äkkiä, että oikeastaan en edes haluakaan tietää yksityiskohtia sen yöllisistä retkistä, joista se on tähän asti visusti vaiennut.) Olkoon, en saa Herra Rattukselta tukea mustaan hetkeeni, eksistentiaaliseen ahdistukseen, laitan vesikattilan liedelle ja ajattelen miten vähän arkiset toimet lopultakaan rauhoittavat, miten pimeä ulkona jo on ja syksy ja sataa, edelleen vain sataa, ajattelen että Herra Rattuksen varpaat kastuvat ja häntä läiskäyttää lätäköiden pinnat rikki, kun se juoksee pihan poikki, sitten myöhemmin.

Öiset yskähdykset

Öiset yskähdykset seinän takaa, joku muukin sairastaa kuin me vain. Herra Rattus viilentää kuumeisia jalkapohjiaan avonaisen ikkunan edessä.

Luteesta, luonnonhistoriallisista museoista ja Talvisesta tarinasta

Katselemme Herra Rattuksen kanssa asvalttipihaa joka lainehtii vedestä, on kesäloma vielä, mutta sade tekee syksyisen olon. Vaaleanpunertava lude katselee sisään lasin toiselta puolelta, kuin pyytäen että avaisimme ikkunan ja päästäisimme sen sisään kastumasta. Turha luulo, me emme kaipaa joukkoomme ketään kolmatta, emme ainakaan tänään, sillä olemme erittäin epäseurallisia. Minä toivun reissusta ja Herra Rattus omistaan, se ei ole suostunut paljastamaan yksityiskohtia, vaikka olen kuinka jankannut, kyntensä se on joka tapauksessa katkaissut jossakin. Minä sen sijaan olen kertonut sille kaiken, etenkin Tukholman ja Kööpenhaminan luonnonhistoriallisista museoista: miten kiehtovaa on katsoa vitriineissä yli sata vuotta seisseitä eläimiä, niitä jotka ovat kovin harvinaisia nyt ja niitä jotka ovat jo kokonaan kadonneet.

Pussihukan kaulan ompeleet ratkeilevat jo, sen huomaa vain jos kumartuu tarpeeksi alas, kyykistyy ja katselee eläintä alhaalta päin. Ja lapset juoksentelevat pitkin käytäviä, silmät ymmyrkäisinä, innosta kihisten, eräskin pieni tyttö puikahtaa minun ja lasin välistä, niin läheltä, että kävelee varpaideni päältä, koskettaa melkein kasvojani, eikä huomaa edes ujostella. Ja kaikki ne pienet laput, eläinten jaloissa, yli sata vuotta sitten kirjoitetut, koukeroisella käsialalla, mikä eläin, mistä löydetty ja kuka on löytäjä. Ajattelen eläintieteilijöitä kauan sitten, laivojensa kansilla, leiritulilla, ahnehtimassa silmillään maailmaa joka on uusi ja vieras, koluamaton. Kurkistan tutkijoiden työhuoneisiin joissa paperipinot pursuilevat pöydillä ja hyllyt notkuvat kirjoista, millaista olisikaan työskennellä täällä, kaiken tämän historian ja menneen elämän keskellä, hautautua tähän rakennukseen, jossa vielä säilyy aarnimetsien ja valtamerien loistokkuus, vuosi vuodelta haaleammiksi muuttuvina karvoina ja luina, hapertuvana nahkana.

Herra Rattus tuhahtaa. Mutta sen mielenkiinnon puutteen ymmärtää, sehän on rotta ja varma oman lajinsa selviytymisestä, ihmisen rinnalla ja jälkeen. Päätän vaihtaa keskustelunaihetta, kuvailen Tivolin valoja, Kristianian ränsistyneisyyttä ja kaikkea sellaista mitä turistit nyt näkevät. Ja sitten keitän kahvia ja jatkan lukemista. Luen Mark Helprinin Talvista tarinaa (Tammi, 1985; suom. Eva Siikarla), se on erilainen kuin neljätoistavuotiaana, silloin minuun tekivät vaikutuksen kaikki ne rakkaustarinat: supersankarimainen murtovaras Peter Lake valkoisella, lentävällä hevosellaan ja keuhkotautinen rikas kaunotar Beverly, salaperäisen Coheeriesjärven Virginia ja vastuuntuntoinen yrittäjäsuvun poika Hardesty ja niin edelleen. Nyt lumoudun talvista, joita teoksessa kuvataan, miten satumaisia ja tähtikirkkaita ne ovat, miten lumi on valkoista ja sitä on paljon, miten pakkanen on kova ja jää säkenöi. Ja miten teoksessa ennustetaan vuosituhannen vaihteen lumettomia talvia.

Peter Höegin jalanjäljissä

Herra Rattus katselee haikeana kun pakkaan rinkkaa, siitä tulee painavampi kuin mitä alunperin suunnittelin, yhtäkkiä on tullut kylmä ja syksy (ja tuntuu flunssaiselta niin kuin alkusyksystä aina) vaikka kesälomani alkaa huomenna. Pakkaan mukaan muistikirjan, runojen ituja varten ja Peter Höegiä, tietysti, sillä Tukholman ja Täbyn jälkeen suuntana on Kööpenhamina: on kiehtovaa palauttaa mieleen, että samoja katuja ovat tallanneet Kasper Krone, Smilla ja kaikki ne muut. Herra Rattus huomauttaa, että huomiseksi on luvattu myrskysäätä, mutta en minä usko sitä, takuulla se vain ilkeilee, siitä on kurjaa jäädä yksin - ja sitäpaitsi, en halua ajatella sellaisia, sillä säästöhytissä ei tietenkään ole edes omaa vessaa eikä suihkua.

Juhannuskokko

Kipinät sinkoilevat korkealle harmauteen kun ehdimme rantaan. On valoisaa vaikka sää on pilvinen, ihmiset seisovat tulen loimussa termospulloineen, koirineen ja lapsineen. Tulessa on jotakin hypnoottista, ihmiset tuijottavat hiljaa, joku hyssyttää ohikulkevalle bulldogille rähisevää kääpiösnautseriaan. Minä en halua seisoa ihmisten selkien takana, haluan katsoa kauempaa. Kävelemme laiturille, horisontin viiva alkaa häilyä, taivas ja vesi sulautuvat toisiinsa hämärtyvässä kesäyössä, tuulee. Kipinät lentelevät suoraan kohti, ne sammuvat pudotessaan veteen, niitä lentelee ylitsemme, savu kirveltää silmiä, mutta aavistuksen vain. "Sano sitten jos mun hiukset syttyy palamaan", sanon ja ystävä nauraa, hänellä on pitkät punaiset hiukset, kuin tulessa jo valmiiksi. Takanamme mies ja nainen kohtaavat ensimmäistä kertaa. Mies kyselee, koettaa selvästi tehdä vaikutusta, hän käyttää hienoja sanoja, nainen on hyvin koulutettu, heidän äänessään on tietynlainen sävy. Nainen yrittää olla ujompi kuin mitä oikeastaan onkaan, tai ehkä hän on varuillaan, tunnustelee, polttelee savuketta, tuuli leyhyttää hänen hiuksiaan ja tulen loimu punaa kummankin kasvot, tekee ne pehmeiksi. Meitä hymyilyttää, miten kömpelöltä keskustelu kuulostaa ulkopuolisen korviin, mutta sellaistahan se aina on. Jätämme hienotunteisesti pariskunnan tutustumaan toisiinsa, käännämme selkämme hiipuvalle kokolle, kuljemme pitkin merenrantaa, ohi laivojen valojen, halki hiljaisen kaupungin.

Kaupunkijuhannus

Sisäpihan asvaltti on sateesta märkä, istun sisällä puhtaan pyykin tuoksussa ja ajattelen mansikkamargaritaa tai kuivaa siideriä, mitä tahansa alkoholipitoista juomaa, joka laukaisee kuluneen viikon kireyden. "Käytän nykyään alkoholia niin vähän, että ne harvat kerrat tuntuvat suorastaan juhlalta", selitän Herra Rattukselle, joka vain tuhahtaa, eikä ihme, unohdan joskus ettei se ole ihminen, ettei se tiedä kaikkea ihmisten asioista.

Olen luopunut mökkijuhannuksesta jotta voisin kirjoittaa (mikä ihana tekosyy ulkovessalle ja hämähäkeille!), lukea ja nukkua yksin ja hyvin, ja tänään, katsoessani pulunväristä taivasta olen kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Olen työstänyt koko päivän yhtä runoa (äh, miksi pitää olla niin hidas ja äärettömän itsekriittinen!), ehkä se täytyy jättää lepäämään nyt, ja olen hieman huolissani kirjoittamiseni saamasta proosamaisesta käänteestä, runot vain alkavat muistuttaa yhä enemmän minimitarinoita, metaforat ovat pudonneet pois kokonaan, runot pelkistyvät pelkistymistään, jotkut jäävät puhtaiksi kuviksi ja oma kiinnostukseni kohdistuu yhä enemmän erilaisiin puhujiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Mutta tiiviys säilyy, eniten minua kiehtoo juuri "minimitarinamaisuus", miten paljon muutamassa rivissä voi kertoa, miten se on välähdys henkilöhahmon fiktiivistä elämää, miten runoon voi oikeastaan mahduttaa vaikka mitä. En tiedä olenko ihan harhateillä, tuleeko tästä yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minun on kirjoitettava juuri näin.

Mutta nyt jääköön runous täksi illaksi! Päästän Herra Rattuksen omille teilleen ja lähden kaupunkiin jääneen ystäväni kanssa syömään ja juomaan ja katsomaan kokkoa, sitten myöhemmin, jos ei sada.

"Mr. Eliot keittää makaronia"

Unessa joku antaa käteeni kirjan jonka olen kuulemma englannista suomentanut, olen hämmästynyt, en pysty muistamaan sellaista, muutenkaan suomentaminen ei kuulosta minulta ollenkaan, vieraiden kielten oppiminen ei ole koskaan ollut helppoa, pikemminkin tuskallista, oikeastaan. Avaan kirjan kiiinnostuneena, suurin odotuksin ja koen välittömän pettymyksen, suomennos voisi vielä olla hyvää, mutta kirja on täynnä kirjoitusvirheitä, samanlaisia joita teen kannettavalla koko ajan, näppäimistö jättää jotenkin kirjaimia välistä. Ja niin hienot kannet! Miksi ihmeessä kirjaa ei ole vaivauduttu oikolukemaan ollenkaan?

Herään samaan turhautuneisuuden tunteeseen, aamukahvikin aiheuttaa vain sydämentykytystä. Joku huono kausi alkamassa taas, sanon Herra Rattukselle, ei tee oikein mieli tavata ketään, olisin kovin poissaoleva vain, enkä yksin ollessakaan saa mitään aikaan, ajatukset takertuvat toisiinsa kuin kärpäspaperi ja aika vain liukuu jonnekin. Selailen hajamielisesti runokirjoja, sieltä täältä, kunnes silmiini osuu eräs joka hätkähdyttää ja ilahduttaa T.S Eliotin ihailijaa, 'Mr. Eliot keittää makaronia', teoksessa Valolieriön alla. Viisi unkarilaista runoilijaa (Wsoy, 2000): "Amerikkalaisen siivilän avulla/ hän kauhoo hyppivät makaronit/ ja huuhtoo ne kylmällä vedellä./ 'Se on tärkeää, / muuten ne tarttuvat kiinni', Mr. Eliot kirjoittaa/ illalla ystävälleen./ 'Jännittävintä on silti se, että/ kuivat makaronit/ katkeavat rätisten:/ siinä me voimme jollakin tavoin/ tunnistaa itsemme.'" (József Tornai)

Mieletön kirjallisuus!

"'Joskus minusta tuntuu', Roland sanoi varovaisesti, 'että paras olotila on se, kun on vailla halua. Jos todella tarkastelen minua itseäni -'
' Jos sinulla on minuus -'
' Jos tarkastelen elämääni ja millaista se on - niin todella minä haluan että - minulla ei ole mitään. Vain tyhjä puhdas sänky. Minulla on mielessäni kuva puhtaasta tyhjästä sängystä puhtaassa tyhjässä huoneessa, missä mitään ei vaadita eikä ole mitään, mitä voisi vaatia. Osittain se liittyy minun henkilökohtaisiin olosuhteisiini. Mutta osittain se on yleispätevää. Luulisin.'
' Tiedän mitä tarkoitat. Ei, se on liian laimeasti sanottu. Tämä on aikamoinen yhteensattuma. Niin minäkin ajattelen, kun olen yksin. Kuinka hyvä olisi, jos minulla ei olisi mitään. Kuinka hyvä olisi olla haluamatta mitään.'"
(A.S. Byatt: Riivaus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Niinpä! Miten mieletön asia kirjallisuus on, miten se niin monesti kiteyttää sen mitä itse on usein ajatellut, mitä ei osaa edes pukea sanoiksi. Sataa. Pitäisi saada omaa tekstiä eteenpäin, mutta ajatus ei kulje, on vaikea tuottaa silloin kun vastaanottaa, mieleen tulee vain latteuksia, hengettömiä tilanteita, enkä vain osaa lopettaa lukemista nyt, miten toiset ovat sanoneet kaiken jo niin paljon paremmin. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Todella.

Syyllisyyksiä

"Ne jotka ajattelivat Beatrice Nestiä - kovinkaan monet eivät kovinkaan usein ajatelleet - muodostivat käsityksensä hänen ulkoisen olemuksensa perusteella, eivät hänen sisäisen elämänsä. Beatrice oli ilmeisen vankkarakenteinen ja silti muodoton, laaja ja runsas, hänellä oli istumatyöläisen paisuneet lanteet, massiivinen povi, sen yläpuolella leveät, iloisen oloiset kasvot --" (A.S. Byat: Riivaus. Romanttinen kertomus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Olen lukenut koko illan, mutta nyt suorastaan hätkähdän ja keskeytän välittömästi, tunnen hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten ole tänään ehtinyt lenkille ja näen jo itseni Beatrice Nestinä. Vilkaisen kelloa, se on puoli kymmenen, enää ei kannata lähteä, vaikka vielä onkin valoisaa, pääskysten kimeät äänet kimpoilevat sisäpihan seinästä toiseen. Herra Rattusta naurattaa vauhkoontumiseni, se ihmettelee miten minusta on tullut niin yliherkkä, miten otan kaikesta itseeni. Ja se on kyllä totta, aamuisen Hesarin Grönlanti-jutun valtaisa, jäätiköstä lohjennut jäävuorikin näytti lipuvan suoraan valokuvasta ulos, minua kohden, miten syyllisyydentunne vihlaisee vatsanpohjaa, kuinka siinä voi mitään kahvia juoda, niin kuin ei mitään?

Ja - tilitän eräälle ystävälleni - kun istumme Käpylän kyläjuhlilla pitkällä penkillä ja syömme mautonta festariruokaa, herkkusienetkin suoraan säilyketölkistä ja vihreä kirva kävelee pitkin lautasen reunaa, en voi enää kohteliaasti kuunnella juhlissa kosmopoliittien vieraiden kokemuksia, kun ajattelen mannerten välisiä lentoja, niitä lukuisia, ja niiden päästöjä ja ahdistun, ajattelen viime talven sateita ja tuulta ja jääkarhuja, etsiydyn toiseen seuraan ja puhun vaikka vauvoistakin mieluummin. Ja äkkiä hyvä tuuli on poissa, istun synkkänä siinä, juhlaväen keskellä ja ajattelen kuinka me vain istumme siinä, kaikessa rauhassa, yksi vauva ryömii lattialla ja toinen huutaa, ihmiset kallistelevat kuohuviinilasejaan ja nauravat, vaikka maailma romahtaa ympäriltämme, hitaasti, pala palalta kuin tiilimuuri.

"Sirkuseläinten hylkääminen"

Töissä selailen William Butler Yeatsin Runoja (Wsoy, 1966; suomentanut Aale Tynni) kun silmäni sattuvat runoon "Sirkuseläinten hylkääminen". Miten voimakas otsikko! Näen heti mielessäni kuvan valtavasta puoliksi romahtaneesta teltasta. Köydet natisevat tuulessa ja telttakangas lepattaa, laiha tiikeri painautuu väristen häkkinsä nurkkaan ja takkuinen aasi pureskelee lieassaan jäistä ruohoa. Kotona avaan teoksen kyseisen runon kohdalta ja koen suunnattoman pettymyksen, ei siinä ole vilaustakaan tiikeristä tai aasista, ei hylättyjen eläinten yläpuolella loistavista tähdistä, ei ujeltavasta jäätävästä tuulesta. Kaikki on tylsää allegoriaa vain, taiteilijan painiskelusta luovuutensa kanssa: "Hain teemaani ja turhaan sitä hain,/ hain kuuden viikon aikana päivittäin./ Minun, murtuneen, on kaiketi viimeinkin/ siis pakko tyytyä sydämeeni, vaikka/ suvin ja talvin, aina vanhuuteen,/ on nähty lavalla sirkuseläimeni,/ puujalkapojat ja välkehtivät vaunut,/ Leijona, Nainen, ja Herra tietää, mitkä." Tylsää. Näen mieluummin kuinka aasin leuat pysähtyvät hetkeksi kun se kuulee jonkin äänen (ehkä etäällä kulkeva juna, ei lintu ainakaan, sillä ne ovat tähän aikaan syksystä kovin hiljaisia, paitsi harakat tietysti) kohottaa turpansa taivasta kohden, tähdet heijastuvat sen mustiin silmiin ja hetken näyttää siltä, kuin ne loistaisivat sen sisältä.

Lukemisesta ja läsnäolemisen vaikeudesta

Kuumassa linja-autossa tulee uneliaaksi, ärtyy viereen istuvista vieraista ihmisistä, tekoitkuisista lapsista selän takana. Haluaisin tänään vain vajota syvälle tyynyihin, sulkea ikkunan ja vaientaa ulkopuolelta kantautuvat äänet, naapureiden puheet, avata kirjan ja siirtyä tästä hetkestä jonnekin toisaalle. Lukeminen on vähän kuin meditaatiota, ehkä, (en tiedä kun en koskaan ole meditoinut) mutta ainakin se on tehokasta todellisuuspakoa toisinaan, oma minuus alkaa häilyä, sulautua tekstiin ja hetken voi olla joku toinen. Eräs ystäväni analysoi osuvasti samankaltaisuuttamme, että ehkä me molemmat olemme lukutoukkia sen vuoksi, että lukiessa ei koskaan joudu ajattelemaan sitä, kuka on tai miten tässä elämässä pitäisi olla ollakseen kelvollinen ihminen. Niinpä, useimmiten on niin vaikeaa olla läsnä, ihan todella. Miten sitä aina on kadehtinut ihmisiä joilla on läsnäolemisen taito, kyky olla joka tilanteessa ihan kokonaisesti, kun itse on useimmiten jossakin vähän etäämpänä, ainakin osittain, hämmästelemässä elämän kummallisuutta: tapahtuuko tämä todella, olenko minä tosiaan tässä (Hmm, ikuisuuskysymyksiä, näköjään olen pohtinut tätä samaa täällä aikaisemminkin, saman ystävän kanssa vieläpä). Mutta nyt ei ehdi muuta kuin kupin kahvia, kohta on mentävä taas, (olen jo myöhässä oikeastaan) muuttoavuksi, kantamaan tavaroita asunnosta toiseen, ainakin hissittömässä kerrostalossa tuntee olevansa läsnä joka hetki, joka lihassäikeellään ja mitä todennäköisimmin huomenna myös.

Kukka ja kortti

"Pitäisi ehtiä kukkakauppaankin", sanon Herra Rattukselle samalla kun tuskailen kortin kanssa. Tänään on surullinen olo. Ajattelen eilisiltaista keskustelua ystävän kanssa, ystävä oli juuri lukenut suosittelemani Joel Haahtelan Perhoskerääjän, mietimme miten surullista kaikki lopulta on, miten muistojen laahus kasvaa kun vanhenee, miten kaikki kantavat mukanaan kipeitä asioita, menetettyjä ihmisiä, tilaisuuksia. ("Mutta tuota et kyllä korttiin pistä", huomauttaa Herra Rattus tähän väliin ja minä tiuskaisen että en tietenkään, en pikkusiskolle jolla kaikki on edessä, ei sellaista voi sanoa, vaikka tänään minulla on hyvin vähän mielessä mitään positiivisia elämänohjeita ylioppilaalle). Ystävä sanoo, että hän ei halua ajatella mennyttä, on elettävä tässä hetkessä ja hän on oikeassa, myöhäiskevään ilta on kaunis, aurinko osuu jugendtalojen kattoihin, joku lintu laulaa, alkaa olla jo vähän kylmä, ohi kävelee kaljupäinen mies rottweilerinsa kanssa, miehellä on kädessä kaljakassi, koira kantaa ylpeästi koiranmakkaraa, johonkin rappukäytävään he katoavat ja minusta ainakin koira näytti hirveän onnelliselta. Istumme siinä, tyhjät siiderituopit edessä, pitäisi tehdä lähtöä, eikä kumpikaan saa noustuksi, kiedon kaulahuivia paremmin ja ajattelen miten lohdullista on, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua kaikesta, joiden kanssa voi istua hiljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, kuunnella kaupungin ääniä.

Loppukevät

"Sinä et nykyään ole edes koskaan kotona", sanoo Herra Rattus, "et siivoa, et kirjoita enää päiväkirjaa, laiminlyöt kirjoitusprojektiasi, ja eikö sen pitänyt olla kaikkein tärkein?" Herra Rattus on oikeassa, pölykoirat juoksentelevat sängyn alla ja näen faaraomuurahaisen taas (ehkä se on löytänyt kaoottisesta kodistani vastaanottavaisen pakolaiskeskuksen tässä myrkytyksenjälkeisessä maailmassa). Nyt olen kuitenkin kotona ja yritän ajatella tekstejäni, joita olen vältellyt, jotka olen sysännyt syrjään kaikkien muiden menojen tieltä ja joita silti ei saa kokonaan mielestä, ne kolkuttavat takaraivossa kuin huono omatunto, kuin jatkuvasti tekeillä oleva gradu.

Ja mistä ne oikeastaan kertovat, pohjimmiltaan? Ihmisistä jotka asuvat laatikkoasunnoissaan, vieri vieressä ja silti niin kaukana toisistaan että kahden ihmisen välillä on aina lasi, johon kumpikaan ei osaa koputtaa, ihmisistä jotka hoitelevat kasvejaan tai uppoutuvat omituisiin kiinnostuksen kohteisiinsa niin intohimoisesti että unohtavat lasintakaisen maailman joka ei oikeastaan ole koskaan yhtä ihmistä kaivannut. Ihmisistä jotka ovat koko ajan hirveän huolissaan jostakin, jotka eivät koskaan lakkaa ihmettelemästä toisiaan, miten merkillistä, miten omituisia me kaikki olemme ja niin erillisiä, niin kulmikkaita ja vaikeita ymmärtää ja elämä, tässähän se on, mutta miten siihen osaisi tarttua, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä että se ei vain mene rikki - ehkä se onkin parasta jättää toisten huoleksi vain.

Niinpä niin. Tässä istun eikä mieleen tule ainuttakaan uutta ajatusta. Herra Rattus on nukahtanut ikkunalaudalle auringon lämpöön, se huokailee tyytyväisenä unissaan, kaikki on taas niin kuin ennenkin, olen kotona. Ulkona on loppukevät ja se on yhtä hämmentävä kuin aina, se suorastaan vaatii osallistumista, houkuttelee lasin toiselle puolelle.

Räjähtäminen

Näen unta pommikoneista. Niiden ääni kuuluu kaukaa, pakenemme läheiseen metsään, se on lapsuuteni mäntymetsä, puut ovat harvassa, on valoisaa, puiden rungot hehkuvat oransseina auringonpaisteessa. Painaudumme maahan, neulasia vasten, minulla on punainen takki, tajuan sen vasta nyt, ehkä se loistaa kauas, korkealle taivaalle. Käsivarret pään suojana mietin miltä räjähtäminen tuntuu, sattuuko se? "Olet lukenut liikaa sota-aiheisia romaaneja viime aikoina", huomauttaa Herra Rattus ja se on kyllä oikeassa. Katselemme ikkunasta pelotonta auringonpalvojaa kerrostalon pihalla, mies uhmaa kevään petollista säätä ja melanoomaa. Mikäs siinä, omapa on ihonsa.

Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa

"Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa", sanon Herra Rattukselle, "pikemminkin se estää sitä, niin ja flunssa". Kirjoittaminen takkuilee, on vaikea keskittyä, ajattelen kaikkea muuta, on aamupäivä ja se hupenee nopeasti, iltavuoro lähenee, pitkä ilta. Herra Rattus on tottunut yksinpuheluihini, se ei varmaankaan edes kuule mitä sanon, keitän kahvia uudelleen ja uudelleen, muistan juoda sitä vasta kun se on jäähtynyt haaleaksi, niin ettei sitä tee enää mieli juoda, ja sitten on noustava koneen ääreltä taas. Perustelen katkonaisia ajatuksiani keväällä (aina on joku syy!), miksi luovuus on niin haurasta, herkästi häiriintyvää.

Ensimmäinen

(Näin juuri elämäni ensimmäisen faaraomuurahaisen kävelemässä pitkin kylpyhuoneen seinää. Aika pieni. En viitsi mainita Herra Rattukselle mitään, ettei se hermostu...)

Faaraomuurahaisia

Me olemme nyt kotiutuneet, Herra Rattus ja minä. Näyttää jo kodilta, on matot ja verhot, vaikka minä haaveilenkin vielä kunnon työtilasta, että olisi lisää kirjahyllyjä ja lisää pöytätasoja, joille levitellä tekstiliuskoja ja tutkailun kohteena olevia kirjoja, nyt ne lepäilevät viuhkana milloin sängyllä tai lattialla ja illan tullen kasaantuvat pinoiksi nurkkiin. Herra Rattusta ei haittaa enää valo, siitä on mukava makailla ikkunalaudalla paistattelemassa päivä. Yhtäkään lihavaa sokeritoukkaa ei ole näkynyt (eikä laihaakaan) ei siiran siiraa, ei turkiskuoriaisia, ei hämähäkkejä. Mutta faaraomuurahaisia täällä on, ainakin päätellen hissin oveen teipatusta lapusta jossa ilmoitetaan tuholaistorjunnasta kahden viikon kuluttua. Herra Rattus valittaa unettomuutta. Se ei uskalla nukkua koska pelkää, että muurahaiset ryömivät yöllä sen korvista sisään. En käsitä miten rotta voi pelätä muurahaisia. Minusta ne eivät ole läheskään niin vastenmielisiä hyönteisiä kuin siirat tai kuoriaiset tai sokeritoukat. Tai en voi ehkä vielä sanoa niin, koska en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan faaraomuurahaista. Ja miksi ne ylipäänsä edes haluaisivat ryömiä Herra Rattuksen korvista sisään?

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt

Miten eri tavalla kirjoittaja lukeekaan runoa kuin kirjallisuustieteilijä! Lukiessani huomaan toimivani kuin auton rassaaja, puran runoa osiin, mutta en niin kuin kirjallisuudentutkija, en pura runosta merkityksiä, vaan katson miten se on rakennettu, miten se toimii. Luen niin kuin kirjoittaisin, inspiroidun hienoista lauseista ja melkein tunnen kirjoittajan onnistumisen elämyksen, miltä tuntuu synnyttää sellaisia lauseita.

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt, tavaraa on vielä purkamatta, vielä tuntuu kuin olisin kylässä vain, liikun asunnossa tunnustellen, varoen kuin vieraan nurkissa. Herra Rattus ei ole tyytyväinen, täällä on liian valoisaa, liian avaraa, se on linnoittautunut kirjahyllyn kätköihin, mutta turhaan se pakoilee, valo yltää sinne myös. Mutta minä viihdyn, on tilaa hengittää ja ajatella, kuljeskella edestakaisin, törmäämättä huonekaluihin. Ja täällä Helsingin sydämessä: korkeat talot joiden seiniin kevätaurinko paistaa, raitiovaunujen kolke ja merenranta kävelymatkan päässä.