Ehkä ei ollut maailman loistavin idea mennä katsomaan David Lynchin Inland Empirea päivän viimeiseen näytökseen, yötä vasten, valmiiksi univelkaisena ja krapulassa. Pimeään asuntoon oli epämiellyttävää palata, elokuvassa astuttiin koko ajan vieraista ovista sisään, tuttuihin ja samalla outoihin, toisissa ajoissa tai toisissa todellisuuksissa sijaitseviin huoneisiin. Nyt olen varuillani kuin jänis, ylivirittyneessä mielentilassa, tänä yönä nukun valot päällä. Inland Empire kuitenkin oli häiriintyneen yöunen arvoinen, pidin kovasti sen intensiivisestä, tiheästä, jännitteisestä tunnelmasta ja hienoista dialogeista, tarinoista tarinoiden sisällä. Harvaa kolmituntista elokuvaa jaksaa katsoa vilkaisematta kertaakaan kelloon.
Juhlimisen jäljet näkyvät ja tuntuvat, kylmässä yöilmassa bussia odotetut minuutit hermostuttavat enemmän kuin vappuaaton loputon taksijono, olen väsynyt ja hirvittävän alakuloinen, tiskit ovat tiskaamatta, vieraiden läsnäolo vaikuttaa vielä, tuoli ei ole pelkkä tuoli, minun tuolini, vaan siltä on joku aikaisemmin noussut, ovi ei ole pelkkä ovi, minun oveni, vaan se on ovi, jonka ystävät ovat perässään sulkeneet. Mutta aamulla on toivottavasti valoisampi mieli.
Juhlimisen jäljet näkyvät ja tuntuvat, kylmässä yöilmassa bussia odotetut minuutit hermostuttavat enemmän kuin vappuaaton loputon taksijono, olen väsynyt ja hirvittävän alakuloinen, tiskit ovat tiskaamatta, vieraiden läsnäolo vaikuttaa vielä, tuoli ei ole pelkkä tuoli, minun tuolini, vaan siltä on joku aikaisemmin noussut, ovi ei ole pelkkä ovi, minun oveni, vaan se on ovi, jonka ystävät ovat perässään sulkeneet. Mutta aamulla on toivottavasti valoisampi mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti