Väliaikaelämää: ei työtä, ei omaa asuntoa, ei rutiineja, ei kiinnekohtia mihinkään. Kuin kyläreissu vanhempien luo olisi jotenkin venähtänyt. Se on merkillistä, miten itsenäinen elämä ja minäkuva on loppujen lopuksi niin vahvasti kiinni hyvin pienistä asioista, omista arkirutiineista ja tavoista, itsenäisyyden tunne horjuu heti kun niistä joutuu luopumaan. Tuntuu kuin olisi palannut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, kuin mitään omaa elämää tässä välissä ei olisi ollutkaan, kuin en olisi ikinä kotoa lähtenytkään. Vanhempien silmissä on aina lapsi, niin kauan kunnes on itse vanhempi omille lapsilleen (ja se masentava ajatus: mitä jos sitä perhettä ei koskaan tulekaan olemaan). Kaikesta huolimatta on sentään ollut aikaa lukea uutuuskirjoja ja kirjoittaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti