Silumiini

Maarit Verronen ja siivetön ruokki, sekä muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä

2008-12-03T19:26:00.010+02:00

Tänään olen nautiskellut omasta rauhasta ja kiireettömyydestä, pitkästä aikaa. Viikkovapaat ovat kirjastotyön ehdoton plussa: kukaan ei soita ja keskeytä kirjoittamista tai lukemista, houkuttele kahville tai minnekään, koska kaikki ystävät ovat työssä. Kirjoitan aamupäivän ja kun väsyn, tartun Maarit Verrosen novellikokoelmaan Keihäslintu (Tammi, 2004). Pidän Verrosen kuvaamista teemoista, sivullisuudesta, outouksista ja yllättävistä käänteistä, siitä että kirjailija on niin oman tiensä kulkija kotimaisessa naiskirjallisuudessa. Vai osaatteko vinkata muita sellaisia kirjailijoita, jotka kuvaisivat sivullisuuden teemaa naisen näkökulmasta?

Ensimmäinen lukemani Verrosen romaani oli Pimeästä maasta, joka sisältyi kirjallisuuden tenttikokonaisuuteen, ja siksi kirjailijan teokset jäivät lukematta vuosikausiksi. Pimeästä maasta oli liian etäännytetty, liian raskas. Ja sitten löysin Verrosen uudelleen, tartuttuani jostakin syystä, ehkä jonkun suosituksesta, teokseen Pieni elintila. Mutta nyt takaisin Keihäslintuun, joka on täynnään hätkähdyttäviä kertomuksia, keskiössään ihmislajin julmuus ja tunteettomuus. Viimeinen, niminovelli on kaiken synkkyyden jälkeen suorastaan ilahduttava poikkeus ja omalla kohdallani varsin pysäyttävä: tuntuu melkein siltä kuin kirjailija olisi kirjoittanut novellin minusta!

Novelli kertoo naisesta joka kiinnostuu sukupuuttoon kuolleen siivettömän ruokin ('geirfugl', keihäslintu) tragediasta niin paljon että haluaa tietää linnusta kaiken. (Kalastajat kuristivat hengiltä viimeisen pesivän lintuparin Islannissa vuonna 1844.) Hän aloittaa lähimmästä museosta, Helsingin luonnontieteellisestä museosta, jossa on näytteillä siivettömän ruokin muna. Seuraavaksi nainen haluaa nähdä kokonaisen linnun ja matkustaa Venäjälle katsomaan museossa säilynyttä täytettyä yksilöä:

"Vladimir M. palasi. Hän kantoi lintua. Se oli ihana, uskomattoman kaunis. Mustaa ja valkoista; eloisat silmät, utelias ilme, komea sulavalinjainen nokka. Musta selkä, pienet siivet, pää, kaula, nokka ja räpylät. Valkoinen vatsa, valkoiset laikut silmän ja nokan välissä molemmin puolin päätä, hyvin kapea valkoinen renus siivissä. Nokassa vaaleita uurteita. Aivan vähän vaaleanharmaita höyheniä kyljissä." (s. 153)

Eikä yksi lintu riitä. Nainen haluaa nähdä lisää ja hän matkustaa jälleen. Matkoillaan hän törmää toisiin samanmielisiin, hän aloittaa myös helpommin keskustelun kohtaamiensa ihmisen kanssa, hänellä on tärkeä aihe, hän haluaa jakaa kokemuksiaan ja onnistuu näin myös liikuttamaan toisia, sukupuuttoon kuolleen linnun murheellisella kohtalolla. Naisesta tulee myös varsinainen asiantuntija:

"Kaikki tuo runtelu oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä linnun kasvoille oli tehty. Silmät olivat väärissä paikoissa! Ne olivat mustat ja sameat, sekin oli virhe. Mutta kauniit valkoiset höyhenlaikut oli rypistetty niiden päälle paksuiksi kulmakarvoiksi. Linnulla oli vieras, kotkamainen ilme. Tämä oli ehdottomasti pahinta, mitä sille oli voitu tehdä." (s. 165)

Niinpä niin. Jo vuosia sitten Lontoossa ja myöhemmin Tukholmassa, ihmettelin miksi täytetyn pussihukan naama näyttää niin epäaidolta, litteältä vaikka viimeisissä eläimestä kuvatuissa filmeissä sen pää on kapeampi ja sillä on terävä katse. Myöhemmin luin eläinten täyttämisen oppaasta, että koiraeläimet ovat vaikeimpia täyttää, niissä on vaikeinta onnistua. Pussihukka ei ole biologisessa mielessä koiraeläin, mutta täyttämistä ajatellen se on teknisesti varmaankin aika sama. Ja tosiaan, elokuussa Tukholman luonnonhistoriallisessa museossa, pussihukan (ja muiden sukupuuttoon kuolleiden) vitriinin edessä seisoessani koin jotakin samaa mitä nainen Verrosen novellissa täytettyä siivetöntä ruokkia katsellessaan.

Ja todella, myös minulle tuli äkkiä halu matkustaa, halu nähdä kaikki jäljelle jääneet, täytetyt pussihukat kaikissa maailman museoissa, vaikka oikeastaan ne ovat vain tyhjää, arsenikilla kyllästettyä, haperoa nahkaa, vaisu jäänne jostakin joka on ollut. Miten sellaista halua voi selittää? Mikä aikaa sitten kadonneissa eläimissä oikein kiehtoo? Ehkä sukupuuttoon kuolleet eläimet muuttuvat jollakin tapaa myytillisiksi, ne ovat olemassa enää tarinoissa, menneessä, ehkä niissä myös kiteytyy ihmiskunnan itsekkyys ja julmuus. Täytettyä tasmanian tiikeriä lasin takaa ihaillessaan kokee samaan aikaan katsovansa jotakin ihmeellistä tarunhohtoista olentoa ja viiltävää, syyllisyydensekaista surua: ihmisenä minäkin olen syyllinen kaikkien näiden ainutlaatuisten eläinten häviämiseen.

Tai sitten, yksinkertaisesti:

"Nainen myönsi, ettei hän ymmärtänyt miksi siivetönruokki - geirfugl, keihäslintu - yhtäkkiä alkoi olla hänelle tärkeä. Lintu oli kuollut sukupuuttoon niin kauan sitten, että jo monen sukupolven ajan oli ollut myöhäistä sitä pelastaa. Ei voinut tehdä enää mitään, kaikki oli ollut ohi jo pitkään. Ei hän juuri edes pohtinut syitä. Hän halusi oppia tuntemaan siivetönruokin; hän halusi tehdä jotakin ilman 'hyvää' syytä." (s. 143)

Lunta

2008-11-26T11:18:00.003+02:00

Vielä on lunta, vaikka se sulaa, autot lennättävät kuraa lahkeisiin. Tänään olen vähän surullinen, olen nähnyt unta ihmisistä, jotka todellisuudessa noudattavat imperfektiä, jotka antavat neuvoja siitä mitä tällä elämällä pitäisi tehdä. Herätessä en muista enää mitä he sanoivat.

Hektisyyttä

2008-11-15T22:27:00.005+02:00

Elämä on nyt hektistä toisaalla, sanon Herra Rattukselle, joka moittii minua kirjoittamattomuudestani ja siitä että olen niin vähän kotona. On marraskuu jo, joskus tuntuu että aika lentää, ohi vain niin kuin joku nopea lintu tai lentokala, jota ei saa kiinni.

On pimeää ikkunan takana, tänään olen kotona ja minulla on kirjoja rästissä, Verrosta, Lipsonia, Oksasta ja niin edelleen. Yritän keskittyä.

Baudelairesta

2008-10-09T11:24:00.005+03:00

En tiedä olenko siteerannut täällä aikaisemmin Charles Baudelairen runoa "Ohi kulkeneelle naiselle", mutta siteeraan uudelleen, sillä se taitaa olla niitä runoja, joihin aina joskus palaa, varsinkin näin syksyisin, tällaisina päivinä, jolloin on vähän haikealla mielellä ja ajattelee kaikkia niitä ihmisiä, joiden elämät hetkellisesti virtaavat oman elämän lävitse ja katoavat sitten.

"OHI KULKENEELLE NAISELLE

Katu huumaten ympäröi minut melullaan,
kun pitkä ja hoikka surupukuinen nainen
ohi kulki - käden heiluva liike, komeilevainen,
hameen helmoja piteli hänen kulkiessaan -

notkeana ja ylväänä, veistäjän muovaamin säärin.
Minä mielettömänä hänen silmistänsä join
lumoavaa hellyyttä, tappavaa iloa koin,
rajuilmaa tiesivät hänen silmänsä kalvain äärin.

Löi salama... pimeni yö! - Pakeneva ihanuus,
sinun katseestasi uudelleen synnyin, joskaan
en sinua nähne kunnes aukeaa ikuisuus!
Muualla, kaukana! Myöhäistä! Ehkä ei koskaan!
En tiedä, mihin riennät, et, mihin lähtenen;
ah, sinua olisin rakastanut sinä tiesit sen!"

(Pahan kukkia, Otava, 1962; suom. Yrjö Kaijärvi)

Nuorempana en erityisemmin pitänyt Charles Baudelairesta (paitsi tästä yhdestä runosta!), en oikein päässyt sisään vanhahtavaan, melodramaattiseen kieleen ja tunnelmaan, naiskuvaan, joka on vähintäänkin mustavalkoinen ja kauneuskäsitykseen, joka sekin on yhtä vastakkainasettelua: kauneus on puhdasta ja oikeaa, rumuus on yhtä kuin rappio ja pahuus. Mutta nyt olen taas lukenut uudelleen Pahan kukkia ja Pariisin ikävää ja alan nähdä kaiken uudella tavalla, sillä runoilija kirjoittaa kuitenkin aina sidoksissa tiettyyn aikaan ja sen käsityksiin, Pahan kukissa näkyy selvästi pariisilainen luokkayhteiskunta, runojen puhuja kuljeskelee syrjäkujilla, joilla näyttäytyy koko köyhien elämän kurjuus, lika, prostituutio ja rappio ja pääkaduilla, joilla ylhäisnaiset käyskelevät kauniina ja turmeltumattomina kaukaisen ihailun kohteina. Näin mustavalkoisessa maailmassa elävän runoilijan on kyllä vaikea kirjoittaa putoamatta nykyaikaisen lukijan näkökulmasta stereotypian ansoihin. Mutta siitä huolimatta Baudelaire onnistuu runoissaan usein mestarillisesti vangitsemaan jotakin syvää ja inhimillistä, ajatonta.

Tällaisena päivänä

2008-09-23T23:05:00.003+03:00

"Tällaisena päivänä", sanon Herra Rattukselle, "sitä ajattelee että on hyvä ettei meillä ole televisiota". Maailman voi sulkea ulos, noin vain, kuunnellaan vain täällä kuinka ovet kolahtelevat, jääkaappi pitää meteliä, ihan niin kuin eilenkin.

Ja uimahallissa ohikiitävä, kirkas ajatus: minä elän.

Kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia

2008-09-06T23:27:00.003+03:00

"Toisinaan", sanon Herra Rattukselle (olen jo melkein saanut flunssassa kadonneen ääneni takaisin), "minusta tuntuu, niin kuin olisin keskellä jotakin Julio Cortazarin novellia". Herra Rattus puhdistaa hammastikulla keskittyneesti hampaanvälejään, minusta se näyttää aika epämiellyttävältä, sillä on melkoisen pitkät ja terävät hampaat, mutta en viitsi huomauttaa asiasta jotta en loukkaisi sen tunteita. "Niin kuin siinä eräässä novellissa, 'Kirje Pariisin neidille', jossa päähenkilö oksentaa säännöllisesti kaniineja, loputtomasti kaniineja, eikä hän tiedä mihin ne kaikki laittaisi, miten elää niin ettei kukaan huomaa."

Tajuatko mitä tarkoitan, tivaan Herra Rattukselta, mutta ei se tietenkään saa ajatukseni päästä kiinni, se käskee vain lopettaa synkistelyn ja mennä nukkumaan. Niinpä niin, rottien elämänfilosofia taitaa olla melko yksinkertainen: säilyä hengissä ja lisääntyä, jotta laji säilyisi hengissä. (Tajuan äkkiä, että oikeastaan en edes haluakaan tietää yksityiskohtia sen yöllisistä retkistä, joista se on tähän asti visusti vaiennut.) Olkoon, en saa Herra Rattukselta tukea mustaan hetkeeni, eksistentiaaliseen ahdistukseen, laitan vesikattilan liedelle ja ajattelen miten vähän arkiset toimet lopultakaan rauhoittavat, miten pimeä ulkona jo on ja syksy ja sataa, edelleen vain sataa, ajattelen että Herra Rattuksen varpaat kastuvat ja häntä läiskäyttää lätäköiden pinnat rikki, kun se juoksee pihan poikki, sitten myöhemmin.

Öiset yskähdykset

2008-09-04T23:30:00.003+03:00

Öiset yskähdykset seinän takaa, joku muukin sairastaa kuin me vain. Herra Rattus viilentää kuumeisia jalkapohjiaan avonaisen ikkunan edessä.

Luteesta, luonnonhistoriallisista museoista ja Talvisesta tarinasta

2008-08-20T11:35:00.007+03:00

Katselemme Herra Rattuksen kanssa asvalttipihaa joka lainehtii vedestä, on kesäloma vielä, mutta sade tekee syksyisen olon. Vaaleanpunertava lude katselee sisään lasin toiselta puolelta, kuin pyytäen että avaisimme ikkunan ja päästäisimme sen sisään kastumasta. Turha luulo, me emme kaipaa joukkoomme ketään kolmatta, emme ainakaan tänään, sillä olemme erittäin epäseurallisia. Minä toivun reissusta ja Herra Rattus omistaan, se ei ole suostunut paljastamaan yksityiskohtia, vaikka olen kuinka jankannut, kyntensä se on joka tapauksessa katkaissut jossakin. Minä sen sijaan olen kertonut sille kaiken, etenkin Tukholman ja Kööpenhaminan luonnonhistoriallisista museoista: miten kiehtovaa on katsoa vitriineissä yli sata vuotta seisseitä eläimiä, niitä jotka ovat kovin harvinaisia nyt ja niitä jotka ovat jo kokonaan kadonneet.

Pussihukan kaulan ompeleet ratkeilevat jo, sen huomaa vain jos kumartuu tarpeeksi alas, kyykistyy ja katselee eläintä alhaalta päin. Ja lapset juoksentelevat pitkin käytäviä, silmät ymmyrkäisinä, innosta kihisten, eräskin pieni tyttö puikahtaa minun ja lasin välistä, niin läheltä, että kävelee varpaideni päältä, koskettaa melkein kasvojani, eikä huomaa edes ujostella. Ja kaikki ne pienet laput, eläinten jaloissa, yli sata vuotta sitten kirjoitetut, koukeroisella käsialalla, mikä eläin, mistä löydetty ja kuka on löytäjä. Ajattelen eläintieteilijöitä kauan sitten, laivojensa kansilla, leiritulilla, ahnehtimassa silmillään maailmaa joka on uusi ja vieras, koluamaton. Kurkistan tutkijoiden työhuoneisiin joissa paperipinot pursuilevat pöydillä ja hyllyt notkuvat kirjoista, millaista olisikaan työskennellä täällä, kaiken tämän historian ja menneen elämän keskellä, hautautua tähän rakennukseen, jossa vielä säilyy aarnimetsien ja valtamerien loistokkuus, vuosi vuodelta haaleammiksi muuttuvina karvoina ja luina, hapertuvana nahkana.

Herra Rattus tuhahtaa. Mutta sen mielenkiinnon puutteen ymmärtää, sehän on rotta ja varma oman lajinsa selviytymisestä, ihmisen rinnalla ja jälkeen. Päätän vaihtaa keskustelunaihetta, kuvailen Tivolin valoja, Kristianian ränsistyneisyyttä ja kaikkea sellaista mitä turistit nyt näkevät. Ja sitten keitän kahvia ja jatkan lukemista. Luen Mark Helprinin Talvista tarinaa (Tammi, 1985; suom. Eva Siikarla), se on erilainen kuin neljätoistavuotiaana, silloin minuun tekivät vaikutuksen kaikki ne rakkaustarinat: supersankarimainen murtovaras Peter Lake valkoisella, lentävällä hevosellaan ja keuhkotautinen rikas kaunotar Beverly, salaperäisen Coheeriesjärven Virginia ja vastuuntuntoinen yrittäjäsuvun poika Hardesty ja niin edelleen. Nyt lumoudun talvista, joita teoksessa kuvataan, miten satumaisia ja tähtikirkkaita ne ovat, miten lumi on valkoista ja sitä on paljon, miten pakkanen on kova ja jää säkenöi. Ja miten teoksessa ennustetaan vuosituhannen vaihteen lumettomia talvia.

Peter Höegin jalanjäljissä

2008-08-07T22:47:00.004+03:00

Herra Rattus katselee haikeana kun pakkaan rinkkaa, siitä tulee painavampi kuin mitä alunperin suunnittelin, yhtäkkiä on tullut kylmä ja syksy (ja tuntuu flunssaiselta niin kuin alkusyksystä aina) vaikka kesälomani alkaa huomenna. Pakkaan mukaan muistikirjan, runojen ituja varten ja Peter Höegiä, tietysti, sillä Tukholman ja Täbyn jälkeen suuntana on Kööpenhamina: on kiehtovaa palauttaa mieleen, että samoja katuja ovat tallanneet Kasper Krone, Smilla ja kaikki ne muut. Herra Rattus huomauttaa, että huomiseksi on luvattu myrskysäätä, mutta en minä usko sitä, takuulla se vain ilkeilee, siitä on kurjaa jäädä yksin - ja sitäpaitsi, en halua ajatella sellaisia, sillä säästöhytissä ei tietenkään ole edes omaa vessaa eikä suihkua.

Juhannuskokko

2008-06-21T11:37:00.003+03:00

Kipinät sinkoilevat korkealle harmauteen kun ehdimme rantaan. On valoisaa vaikka sää on pilvinen, ihmiset seisovat tulen loimussa termospulloineen, koirineen ja lapsineen. Tulessa on jotakin hypnoottista, ihmiset tuijottavat hiljaa, joku hyssyttää ohikulkevalle bulldogille rähisevää kääpiösnautseriaan. Minä en halua seisoa ihmisten selkien takana, haluan katsoa kauempaa. Kävelemme laiturille, horisontin viiva alkaa häilyä, taivas ja vesi sulautuvat toisiinsa hämärtyvässä kesäyössä, tuulee. Kipinät lentelevät suoraan kohti, ne sammuvat pudotessaan veteen, niitä lentelee ylitsemme, savu kirveltää silmiä, mutta aavistuksen vain. "Sano sitten jos mun hiukset syttyy palamaan", sanon ja ystävä nauraa, hänellä on pitkät punaiset hiukset, kuin tulessa jo valmiiksi. Takanamme mies ja nainen kohtaavat ensimmäistä kertaa. Mies kyselee, koettaa selvästi tehdä vaikutusta, hän käyttää hienoja sanoja, nainen on hyvin koulutettu, heidän äänessään on tietynlainen sävy. Nainen yrittää olla ujompi kuin mitä oikeastaan onkaan, tai ehkä hän on varuillaan, tunnustelee, polttelee savuketta, tuuli leyhyttää hänen hiuksiaan ja tulen loimu punaa kummankin kasvot, tekee ne pehmeiksi. Meitä hymyilyttää, miten kömpelöltä keskustelu kuulostaa ulkopuolisen korviin, mutta sellaistahan se aina on. Jätämme hienotunteisesti pariskunnan tutustumaan toisiinsa, käännämme selkämme hiipuvalle kokolle, kuljemme pitkin merenrantaa, ohi laivojen valojen, halki hiljaisen kaupungin.

Kaupunkijuhannus

2008-06-20T17:18:00.003+03:00

Sisäpihan asvaltti on sateesta märkä, istun sisällä puhtaan pyykin tuoksussa ja ajattelen mansikkamargaritaa tai kuivaa siideriä, mitä tahansa alkoholipitoista juomaa, joka laukaisee kuluneen viikon kireyden. "Käytän nykyään alkoholia niin vähän, että ne harvat kerrat tuntuvat suorastaan juhlalta", selitän Herra Rattukselle, joka vain tuhahtaa, eikä ihme, unohdan joskus ettei se ole ihminen, ettei se tiedä kaikkea ihmisten asioista.

Olen luopunut mökkijuhannuksesta jotta voisin kirjoittaa (mikä ihana tekosyy ulkovessalle ja hämähäkeille!), lukea ja nukkua yksin ja hyvin, ja tänään, katsoessani pulunväristä taivasta olen kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Olen työstänyt koko päivän yhtä runoa (äh, miksi pitää olla niin hidas ja äärettömän itsekriittinen!), ehkä se täytyy jättää lepäämään nyt, ja olen hieman huolissani kirjoittamiseni saamasta proosamaisesta käänteestä, runot vain alkavat muistuttaa yhä enemmän minimitarinoita, metaforat ovat pudonneet pois kokonaan, runot pelkistyvät pelkistymistään, jotkut jäävät puhtaiksi kuviksi ja oma kiinnostukseni kohdistuu yhä enemmän erilaisiin puhujiin ja heidän välisiinsä suhteisiin. Mutta tiiviys säilyy, eniten minua kiehtoo juuri "minimitarinamaisuus", miten paljon muutamassa rivissä voi kertoa, miten se on välähdys henkilöhahmon fiktiivistä elämää, miten runoon voi oikeastaan mahduttaa vaikka mitä. En tiedä olenko ihan harhateillä, tuleeko tästä yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu, että minun on kirjoitettava juuri näin.

Mutta nyt jääköön runous täksi illaksi! Päästän Herra Rattuksen omille teilleen ja lähden kaupunkiin jääneen ystäväni kanssa syömään ja juomaan ja katsomaan kokkoa, sitten myöhemmin, jos ei sada.

"Mr. Eliot keittää makaronia"

2008-06-15T13:47:00.003+03:00

Unessa joku antaa käteeni kirjan jonka olen kuulemma englannista suomentanut, olen hämmästynyt, en pysty muistamaan sellaista, muutenkaan suomentaminen ei kuulosta minulta ollenkaan, vieraiden kielten oppiminen ei ole koskaan ollut helppoa, pikemminkin tuskallista, oikeastaan. Avaan kirjan kiiinnostuneena, suurin odotuksin ja koen välittömän pettymyksen, suomennos voisi vielä olla hyvää, mutta kirja on täynnä kirjoitusvirheitä, samanlaisia joita teen kannettavalla koko ajan, näppäimistö jättää jotenkin kirjaimia välistä. Ja niin hienot kannet! Miksi ihmeessä kirjaa ei ole vaivauduttu oikolukemaan ollenkaan?

Herään samaan turhautuneisuuden tunteeseen, aamukahvikin aiheuttaa vain sydämentykytystä. Joku huono kausi alkamassa taas, sanon Herra Rattukselle, ei tee oikein mieli tavata ketään, olisin kovin poissaoleva vain, enkä yksin ollessakaan saa mitään aikaan, ajatukset takertuvat toisiinsa kuin kärpäspaperi ja aika vain liukuu jonnekin. Selailen hajamielisesti runokirjoja, sieltä täältä, kunnes silmiini osuu eräs joka hätkähdyttää ja ilahduttaa T.S Eliotin ihailijaa, 'Mr. Eliot keittää makaronia', teoksessa Valolieriön alla. Viisi unkarilaista runoilijaa (Wsoy, 2000): "Amerikkalaisen siivilän avulla/ hän kauhoo hyppivät makaronit/ ja huuhtoo ne kylmällä vedellä./ 'Se on tärkeää, / muuten ne tarttuvat kiinni', Mr. Eliot kirjoittaa/ illalla ystävälleen./ 'Jännittävintä on silti se, että/ kuivat makaronit/ katkeavat rätisten:/ siinä me voimme jollakin tavoin/ tunnistaa itsemme.'" (József Tornai)

Mieletön kirjallisuus!

2008-06-10T11:37:00.004+03:00

"'Joskus minusta tuntuu', Roland sanoi varovaisesti, 'että paras olotila on se, kun on vailla halua. Jos todella tarkastelen minua itseäni -'
' Jos sinulla on minuus -'
' Jos tarkastelen elämääni ja millaista se on - niin todella minä haluan että - minulla ei ole mitään. Vain tyhjä puhdas sänky. Minulla on mielessäni kuva puhtaasta tyhjästä sängystä puhtaassa tyhjässä huoneessa, missä mitään ei vaadita eikä ole mitään, mitä voisi vaatia. Osittain se liittyy minun henkilökohtaisiin olosuhteisiini. Mutta osittain se on yleispätevää. Luulisin.'
' Tiedän mitä tarkoitat. Ei, se on liian laimeasti sanottu. Tämä on aikamoinen yhteensattuma. Niin minäkin ajattelen, kun olen yksin. Kuinka hyvä olisi, jos minulla ei olisi mitään. Kuinka hyvä olisi olla haluamatta mitään.'"
(A.S. Byatt: Riivaus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Niinpä! Miten mieletön asia kirjallisuus on, miten se niin monesti kiteyttää sen mitä itse on usein ajatellut, mitä ei osaa edes pukea sanoiksi. Sataa. Pitäisi saada omaa tekstiä eteenpäin, mutta ajatus ei kulje, on vaikea tuottaa silloin kun vastaanottaa, mieleen tulee vain latteuksia, hengettömiä tilanteita, enkä vain osaa lopettaa lukemista nyt, miten toiset ovat sanoneet kaiken jo niin paljon paremmin. Joskus tekisi mieli vain luovuttaa. Todella.

Syyllisyyksiä

2008-06-08T23:21:00.005+03:00

"Ne jotka ajattelivat Beatrice Nestiä - kovinkaan monet eivät kovinkaan usein ajatelleet - muodostivat käsityksensä hänen ulkoisen olemuksensa perusteella, eivät hänen sisäisen elämänsä. Beatrice oli ilmeisen vankkarakenteinen ja silti muodoton, laaja ja runsas, hänellä oli istumatyöläisen paisuneet lanteet, massiivinen povi, sen yläpuolella leveät, iloisen oloiset kasvot --" (A.S. Byat: Riivaus. Romanttinen kertomus, Teos, 2008; suom. Marja Alopaeus)

Olen lukenut koko illan, mutta nyt suorastaan hätkähdän ja keskeytän välittömästi, tunnen hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä etten ole tänään ehtinyt lenkille ja näen jo itseni Beatrice Nestinä. Vilkaisen kelloa, se on puoli kymmenen, enää ei kannata lähteä, vaikka vielä onkin valoisaa, pääskysten kimeät äänet kimpoilevat sisäpihan seinästä toiseen. Herra Rattusta naurattaa vauhkoontumiseni, se ihmettelee miten minusta on tullut niin yliherkkä, miten otan kaikesta itseeni. Ja se on kyllä totta, aamuisen Hesarin Grönlanti-jutun valtaisa, jäätiköstä lohjennut jäävuorikin näytti lipuvan suoraan valokuvasta ulos, minua kohden, miten syyllisyydentunne vihlaisee vatsanpohjaa, kuinka siinä voi mitään kahvia juoda, niin kuin ei mitään?

Ja - tilitän eräälle ystävälleni - kun istumme Käpylän kyläjuhlilla pitkällä penkillä ja syömme mautonta festariruokaa, herkkusienetkin suoraan säilyketölkistä ja vihreä kirva kävelee pitkin lautasen reunaa, en voi enää kohteliaasti kuunnella juhlissa kosmopoliittien vieraiden kokemuksia, kun ajattelen mannerten välisiä lentoja, niitä lukuisia, ja niiden päästöjä ja ahdistun, ajattelen viime talven sateita ja tuulta ja jääkarhuja, etsiydyn toiseen seuraan ja puhun vaikka vauvoistakin mieluummin. Ja äkkiä hyvä tuuli on poissa, istun synkkänä siinä, juhlaväen keskellä ja ajattelen kuinka me vain istumme siinä, kaikessa rauhassa, yksi vauva ryömii lattialla ja toinen huutaa, ihmiset kallistelevat kuohuviinilasejaan ja nauravat, vaikka maailma romahtaa ympäriltämme, hitaasti, pala palalta kuin tiilimuuri.

"Sirkuseläinten hylkääminen"

2008-06-03T10:43:00.003+03:00

Töissä selailen William Butler Yeatsin Runoja (Wsoy, 1966; suomentanut Aale Tynni) kun silmäni sattuvat runoon "Sirkuseläinten hylkääminen". Miten voimakas otsikko! Näen heti mielessäni kuvan valtavasta puoliksi romahtaneesta teltasta. Köydet natisevat tuulessa ja telttakangas lepattaa, laiha tiikeri painautuu väristen häkkinsä nurkkaan ja takkuinen aasi pureskelee lieassaan jäistä ruohoa. Kotona avaan teoksen kyseisen runon kohdalta ja koen suunnattoman pettymyksen, ei siinä ole vilaustakaan tiikeristä tai aasista, ei hylättyjen eläinten yläpuolella loistavista tähdistä, ei ujeltavasta jäätävästä tuulesta. Kaikki on tylsää allegoriaa vain, taiteilijan painiskelusta luovuutensa kanssa: "Hain teemaani ja turhaan sitä hain,/ hain kuuden viikon aikana päivittäin./ Minun, murtuneen, on kaiketi viimeinkin/ siis pakko tyytyä sydämeeni, vaikka/ suvin ja talvin, aina vanhuuteen,/ on nähty lavalla sirkuseläimeni,/ puujalkapojat ja välkehtivät vaunut,/ Leijona, Nainen, ja Herra tietää, mitkä." Tylsää. Näen mieluummin kuinka aasin leuat pysähtyvät hetkeksi kun se kuulee jonkin äänen (ehkä etäällä kulkeva juna, ei lintu ainakaan, sillä ne ovat tähän aikaan syksystä kovin hiljaisia, paitsi harakat tietysti) kohottaa turpansa taivasta kohden, tähdet heijastuvat sen mustiin silmiin ja hetken näyttää siltä, kuin ne loistaisivat sen sisältä.

Lukemisesta ja läsnäolemisen vaikeudesta

2008-06-01T13:54:00.004+03:00

Kuumassa linja-autossa tulee uneliaaksi, ärtyy viereen istuvista vieraista ihmisistä, tekoitkuisista lapsista selän takana. Haluaisin tänään vain vajota syvälle tyynyihin, sulkea ikkunan ja vaientaa ulkopuolelta kantautuvat äänet, naapureiden puheet, avata kirjan ja siirtyä tästä hetkestä jonnekin toisaalle. Lukeminen on vähän kuin meditaatiota, ehkä, (en tiedä kun en koskaan ole meditoinut) mutta ainakin se on tehokasta todellisuuspakoa toisinaan, oma minuus alkaa häilyä, sulautua tekstiin ja hetken voi olla joku toinen. Eräs ystäväni analysoi osuvasti samankaltaisuuttamme, että ehkä me molemmat olemme lukutoukkia sen vuoksi, että lukiessa ei koskaan joudu ajattelemaan sitä, kuka on tai miten tässä elämässä pitäisi olla ollakseen kelvollinen ihminen. Niinpä, useimmiten on niin vaikeaa olla läsnä, ihan todella. Miten sitä aina on kadehtinut ihmisiä joilla on läsnäolemisen taito, kyky olla joka tilanteessa ihan kokonaisesti, kun itse on useimmiten jossakin vähän etäämpänä, ainakin osittain, hämmästelemässä elämän kummallisuutta: tapahtuuko tämä todella, olenko minä tosiaan tässä (Hmm, ikuisuuskysymyksiä, näköjään olen pohtinut tätä samaa täällä aikaisemminkin, saman ystävän kanssa vieläpä). Mutta nyt ei ehdi muuta kuin kupin kahvia, kohta on mentävä taas, (olen jo myöhässä oikeastaan) muuttoavuksi, kantamaan tavaroita asunnosta toiseen, ainakin hissittömässä kerrostalossa tuntee olevansa läsnä joka hetki, joka lihassäikeellään ja mitä todennäköisimmin huomenna myös.

Kukka ja kortti

2008-05-31T08:38:00.003+03:00

"Pitäisi ehtiä kukkakauppaankin", sanon Herra Rattukselle samalla kun tuskailen kortin kanssa. Tänään on surullinen olo. Ajattelen eilisiltaista keskustelua ystävän kanssa, ystävä oli juuri lukenut suosittelemani Joel Haahtelan Perhoskerääjän, mietimme miten surullista kaikki lopulta on, miten muistojen laahus kasvaa kun vanhenee, miten kaikki kantavat mukanaan kipeitä asioita, menetettyjä ihmisiä, tilaisuuksia. ("Mutta tuota et kyllä korttiin pistä", huomauttaa Herra Rattus tähän väliin ja minä tiuskaisen että en tietenkään, en pikkusiskolle jolla kaikki on edessä, ei sellaista voi sanoa, vaikka tänään minulla on hyvin vähän mielessä mitään positiivisia elämänohjeita ylioppilaalle). Ystävä sanoo, että hän ei halua ajatella mennyttä, on elettävä tässä hetkessä ja hän on oikeassa, myöhäiskevään ilta on kaunis, aurinko osuu jugendtalojen kattoihin, joku lintu laulaa, alkaa olla jo vähän kylmä, ohi kävelee kaljupäinen mies rottweilerinsa kanssa, miehellä on kädessä kaljakassi, koira kantaa ylpeästi koiranmakkaraa, johonkin rappukäytävään he katoavat ja minusta ainakin koira näytti hirveän onnelliselta. Istumme siinä, tyhjät siiderituopit edessä, pitäisi tehdä lähtöä, eikä kumpikaan saa noustuksi, kiedon kaulahuivia paremmin ja ajattelen miten lohdullista on, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua kaikesta, joiden kanssa voi istua hiljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, kuunnella kaupungin ääniä.

Loppukevät

2008-05-24T12:12:00.004+03:00

"Sinä et nykyään ole edes koskaan kotona", sanoo Herra Rattus, "et siivoa, et kirjoita enää päiväkirjaa, laiminlyöt kirjoitusprojektiasi, ja eikö sen pitänyt olla kaikkein tärkein?" Herra Rattus on oikeassa, pölykoirat juoksentelevat sängyn alla ja näen faaraomuurahaisen taas (ehkä se on löytänyt kaoottisesta kodistani vastaanottavaisen pakolaiskeskuksen tässä myrkytyksenjälkeisessä maailmassa). Nyt olen kuitenkin kotona ja yritän ajatella tekstejäni, joita olen vältellyt, jotka olen sysännyt syrjään kaikkien muiden menojen tieltä ja joita silti ei saa kokonaan mielestä, ne kolkuttavat takaraivossa kuin huono omatunto, kuin jatkuvasti tekeillä oleva gradu.

Ja mistä ne oikeastaan kertovat, pohjimmiltaan? Ihmisistä jotka asuvat laatikkoasunnoissaan, vieri vieressä ja silti niin kaukana toisistaan että kahden ihmisen välillä on aina lasi, johon kumpikaan ei osaa koputtaa, ihmisistä jotka hoitelevat kasvejaan tai uppoutuvat omituisiin kiinnostuksen kohteisiinsa niin intohimoisesti että unohtavat lasintakaisen maailman joka ei oikeastaan ole koskaan yhtä ihmistä kaivannut. Ihmisistä jotka ovat koko ajan hirveän huolissaan jostakin, jotka eivät koskaan lakkaa ihmettelemästä toisiaan, miten merkillistä, miten omituisia me kaikki olemme ja niin erillisiä, niin kulmikkaita ja vaikeita ymmärtää ja elämä, tässähän se on, mutta miten siihen osaisi tarttua, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä että se ei vain mene rikki - ehkä se onkin parasta jättää toisten huoleksi vain.

Niinpä niin. Tässä istun eikä mieleen tule ainuttakaan uutta ajatusta. Herra Rattus on nukahtanut ikkunalaudalle auringon lämpöön, se huokailee tyytyväisenä unissaan, kaikki on taas niin kuin ennenkin, olen kotona. Ulkona on loppukevät ja se on yhtä hämmentävä kuin aina, se suorastaan vaatii osallistumista, houkuttelee lasin toiselle puolelle.

Räjähtäminen

2008-05-11T12:23:00.003+03:00

Näen unta pommikoneista. Niiden ääni kuuluu kaukaa, pakenemme läheiseen metsään, se on lapsuuteni mäntymetsä, puut ovat harvassa, on valoisaa, puiden rungot hehkuvat oransseina auringonpaisteessa. Painaudumme maahan, neulasia vasten, minulla on punainen takki, tajuan sen vasta nyt, ehkä se loistaa kauas, korkealle taivaalle. Käsivarret pään suojana mietin miltä räjähtäminen tuntuu, sattuuko se? "Olet lukenut liikaa sota-aiheisia romaaneja viime aikoina", huomauttaa Herra Rattus ja se on kyllä oikeassa. Katselemme ikkunasta pelotonta auringonpalvojaa kerrostalon pihalla, mies uhmaa kevään petollista säätä ja melanoomaa. Mikäs siinä, omapa on ihonsa.

Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa

2008-04-16T11:12:00.003+03:00

"Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa", sanon Herra Rattukselle, "pikemminkin se estää sitä, niin ja flunssa". Kirjoittaminen takkuilee, on vaikea keskittyä, ajattelen kaikkea muuta, on aamupäivä ja se hupenee nopeasti, iltavuoro lähenee, pitkä ilta. Herra Rattus on tottunut yksinpuheluihini, se ei varmaankaan edes kuule mitä sanon, keitän kahvia uudelleen ja uudelleen, muistan juoda sitä vasta kun se on jäähtynyt haaleaksi, niin ettei sitä tee enää mieli juoda, ja sitten on noustava koneen ääreltä taas. Perustelen katkonaisia ajatuksiani keväällä (aina on joku syy!), miksi luovuus on niin haurasta, herkästi häiriintyvää.

Ensimmäinen

2008-04-13T21:28:00.002+03:00

(Näin juuri elämäni ensimmäisen faaraomuurahaisen kävelemässä pitkin kylpyhuoneen seinää. Aika pieni. En viitsi mainita Herra Rattukselle mitään, ettei se hermostu...)

Faaraomuurahaisia

2008-04-12T22:10:00.003+03:00

Me olemme nyt kotiutuneet, Herra Rattus ja minä. Näyttää jo kodilta, on matot ja verhot, vaikka minä haaveilenkin vielä kunnon työtilasta, että olisi lisää kirjahyllyjä ja lisää pöytätasoja, joille levitellä tekstiliuskoja ja tutkailun kohteena olevia kirjoja, nyt ne lepäilevät viuhkana milloin sängyllä tai lattialla ja illan tullen kasaantuvat pinoiksi nurkkiin. Herra Rattusta ei haittaa enää valo, siitä on mukava makailla ikkunalaudalla paistattelemassa päivä. Yhtäkään lihavaa sokeritoukkaa ei ole näkynyt (eikä laihaakaan) ei siiran siiraa, ei turkiskuoriaisia, ei hämähäkkejä. Mutta faaraomuurahaisia täällä on, ainakin päätellen hissin oveen teipatusta lapusta jossa ilmoitetaan tuholaistorjunnasta kahden viikon kuluttua. Herra Rattus valittaa unettomuutta. Se ei uskalla nukkua koska pelkää, että muurahaiset ryömivät yöllä sen korvista sisään. En käsitä miten rotta voi pelätä muurahaisia. Minusta ne eivät ole läheskään niin vastenmielisiä hyönteisiä kuin siirat tai kuoriaiset tai sokeritoukat. Tai en voi ehkä vielä sanoa niin, koska en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan faaraomuurahaista. Ja miksi ne ylipäänsä edes haluaisivat ryömiä Herra Rattuksen korvista sisään?

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt

2008-04-01T11:44:00.003+03:00

Miten eri tavalla kirjoittaja lukeekaan runoa kuin kirjallisuustieteilijä! Lukiessani huomaan toimivani kuin auton rassaaja, puran runoa osiin, mutta en niin kuin kirjallisuudentutkija, en pura runosta merkityksiä, vaan katson miten se on rakennettu, miten se toimii. Luen niin kuin kirjoittaisin, inspiroidun hienoista lauseista ja melkein tunnen kirjoittajan onnistumisen elämyksen, miltä tuntuu synnyttää sellaisia lauseita.

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt, tavaraa on vielä purkamatta, vielä tuntuu kuin olisin kylässä vain, liikun asunnossa tunnustellen, varoen kuin vieraan nurkissa. Herra Rattus ei ole tyytyväinen, täällä on liian valoisaa, liian avaraa, se on linnoittautunut kirjahyllyn kätköihin, mutta turhaan se pakoilee, valo yltää sinne myös. Mutta minä viihdyn, on tilaa hengittää ja ajatella, kuljeskella edestakaisin, törmäämättä huonekaluihin. Ja täällä Helsingin sydämessä: korkeat talot joiden seiniin kevätaurinko paistaa, raitiovaunujen kolke ja merenranta kävelymatkan päässä.

Vielä on matkaa

2008-03-23T10:26:00.003+02:00

Onpa hyvä, että ensi viikolla muutetaan, sanon Herra Rattukselle, kun juomme aamukahvia ja lattian poikki kävelee suurin sokeritoukka jonka olen koskaan nähnyt. Olen vain kirjoittanut viime päivät, tai ajatellut kirjoittamista. Sain viikko sitten kannustavaa palautetta gurutasolta ja nyt jaksan ehkä taas uskoa itseeni, asettaa kirjoittamisen elämässäni ykkössijalle, mitä en tähän mennessä ole tehnyt, en ole uskonut tarpeeksi. Mutta vielä on matkaa, vielä pitäisi kasvaa vahvemmaksi, varmemmaksi.

Meemi

2008-03-13T21:33:00.003+02:00

Kiitos Hetket valaisevasta haasteesta! Oli jotenkin nostagista ja haikeaa palata vanhoihin merkintöihin, kokea uudelleen niitä ajatuksia ja tunteita kuin silloinkin. Jostakin syystä tähän listaan valikoitui erityisen monta tekstiä kesältä 2006 ennen Helsinkiin muuttoani. Ehkä siksi että olen nyt viime aikoina ajatellut paljon Turkua ja ystäviäni siellä.

Perhe : Nimiasia
Ystävyys : Matkalla uuden kaupunginosan halki
Rakkaus : Sumu on ulkopuolella, ei minussa
Lepakoista ja Noitalinna Huraasta
Minä itse : Tavasta olla maailmassa ja asioiden ytimistä
Mitä tahansa : Luu

(Osallistukoot ken tahtoo!)

Neuroottisuuteni on sietämätöntä tänään

2008-03-13T21:08:00.003+02:00

Tämä on taas niitä päiviä kun kyllästytän Herra Rattuksen liialla puheella, hermostuneella, säpsähtelevällä puheella, joka poukkoilee sinne tänne, palaa alkupisteeseen ja hyppää sitten loppuun taas, pöydän yli, aivolohkosta toiseen, jossakin katkeaa ajatus kuin kuiva oksa. Herra Rattus huokaa, huokaa syvään ja katsoo suoraan läpi, sanoo että neuroottisuuteni on sietämätöntä tänään ja lepäisit ja rauhoittuisit ja se on juuri se mitä tarvitsen ja otan kirjan ja alan lukea, sana sanalta, rivi riviltä, että "Alice meni kylpyhuoneeseen ja pakotti itsensä kylmään kylpyyn"(Doris Lessing: Hyvä terroristi, Otava, 1987) ja sitten, myöhemmin, ehkä nukahdan syviin levollisiin uniin, joista en herää hätkähtäen, että tapahtuiko tämä todella.

Kireys ulottaa lonkeronsa uniinkin asti

2008-03-08T10:03:00.003+02:00

Kireys ulottaa lonkeronsa uniinkin asti. Ja valveilla ärsyynnyn kaikesta, vieraista ihmisistä jotka istuvat viereeni bussissa vaikka muuallakin olisi tilaa, uimahallissa hitaasti uivista vanhoista naisista ja erityisesti kaikista maailman ihmisistä jotka syövät valkosipulia! Unohdan lompakon ja istun töissä entistäkin kireämpänä ilman eväitä tai sitten nappaan jääkaapista mukaani epähuomiossa homeiset karjalanpiirakat sen ihanan juustopasteijan sijasta. "Sen siitä saa kun ei koskaan siivoa jääkaappiaan", Herra Rattus huomauttaa ja kireyteni pingoittuu kuin jousi. Että unikaan ei rentouta, unissa tuppaudun seuraan jossa minua ei kaivata ja huomaan sen liian myöhään, herätessä on epämiellyttävän nolo olo, Herra Rattus yrittää lohduttaa, mutta mitäpä se tietää, ihmisten asioista.

Mutta tänään aurinko paistaa, olen herännyt aikaisin, lukenut Hesaria ja kuunnellut Vuokko Hovatan loistavaa levyä Lempieläimiä. Kohta hyppään Turun junaan ja unohdan vuorokaudeksi ihan kaiken tämän.

Kaikkivoipa

2008-02-29T21:44:00.003+02:00

Voi tätä mieletöntä, kaikkivoipaa tunnetta kun on saanut yhden runon taas valmiiksi pitkällisen kypsyttelyn jälkeen (millainen euforia muutamasta vaivaisesta rivistä)! Juhlistan sitä katsomalla Herra Rattuksen kanssa televisiota, joka muuten taitaa pimetä huomenna, olen tyystin unohtanut koko digiboksiasian...

Oikeastaan olen toisella puolella maapalloa juuri nyt

2008-02-15T13:48:00.004+02:00

Herra Rattus on iloinen että vietän vapaapäiväni kotona, vaikka ei minusta ole sille edes seuraa, oikeastaan olen toisella puolella maapalloa juuri nyt, mutta ei se näemmä haittaa, sille riittää että olen läsnä, keitän kahvia yhä uudelleen, itselleni ja sille myös, juon sitä pitkin päivää, enkä edes huomaa miten paljon, samalla kun luen sanomalehteä, selaan kirjoja, kirjoitan, kunnes liiasta kofeiinista tulee huono olo ja on pakko lopettaa. On kirkas päivä, sisällä näkee hyvin lukea ilman valoja, tuntuu keväältä jo kun aurinko paistaa. Keskipäivällä talo on hiljainen, ei rappusia nousevia askelia, ei lasten kiljahteluja, ei musiikkia. Vain omat ajatukset ja Herra Rattuksen syvä hengitys.

Googlaan todellisia henkilöitä, heistä tulee fiktiivisiä, kunhan vain ensin ajattelen tarpeeksi, samastun ja kuulen kaikki ne ajatukset, joita luulen heidän ajatelleen, tunnen sen, mitä luulen heidän tunteneen. Ja näen, mitä he näkevät: kevätpäivän ja puiden varjot tai yön ja tähdet tai rikkinäisen tuolinjalan, tahran keittiön pöytäliinassa. Mutta sitä ennen on fragmentteja vain, irrallisia ajatuksenpätkiä, mustia hengettömiä kirjaimia tietokoneen kirkkaalla näytöllä, kylmennyt kahvi kupin pohjalla ja Herra Rattuksen kynsien rummutus puista ikkunalautaa vasten.

Dodot ja rotat

2008-02-11T11:17:00.000+02:00

Rotillakin oli osuutensa dodojen häviämisessä sukupuuttoon, selitän Herra Rattukselle, ja luen Alan Grihaultin kirjasta, Dodo: the bird behind the legend (2005), miten laivat jättivät jälkeensä satoja rottia Mauritiuksen saarelle ja rotat pistelivät poskeensa dodojen munia ja poikasia. Herra Rattus loukkaantuu, se siirtyy kahvikuppeineen pöydän äärestä ikkunalaudalle. Se ei sano enää mitään, katselee ulos vain, kurjaa, kosteaa säätä, lumetonta helmikuuta. Unohdan liian usein miten herkkätuntoinen se on, miten hirveän vähän sillä on huumorintajua.

Että näitä pimeitä aamuja

2008-01-29T23:16:00.000+02:00

Että näitä pimeitä aamuja. Kun sulkee silmät, seinissä on säkenöivän keltainen tapetti, niin kirkas että silmiin sattuu, ne tarvitsee vain avata ja huone on pimeä taas, toisella laidalla vain Herra Rattuksen kiiluvat silmät. Se on yöeläin, se näkee pimeässä paremmin, vaikka se ei itse näy, silmät vain.

Ja todellako kello on niin paljon että on sytytettävä keittokomeron valo ja eteisen valo ja kylpyhuoneen? Miten sukat ovat hukassa aina aamuisin ja avaimet, miten tavarat lipeävät otteesta, kahvinporot narskuvat paljaiden jalkojen alla.

Runous sanoo kaiken niin paljon paremmin: "Olen huijannut vain hiukan./ Joinakin päivinä voimia ei ole,/ ei sitä kukaan usko,/ on vain napitettava takki// ja mentävä ihmisten eteen,/ näytettävä niille,/ voit tehdä mitä ikinä tahdot,/ ja kaiken ne tahtovat,// vähän ylimääräistä,/ tuntematta häpeää,/ tuoksua kukalta." (Sanna Karlström: Päivänvalossa, Otava, 2007)

Ovea ei sitten kannata avata

2008-01-16T09:47:00.000+02:00

Ovea ei sitten kannata avata, ei kenellekään, ei vaikka ovikello miten soisi. Eikä vieraita, tai no ehkä yksi, jos ollaan siivosti. Ja ja ja. Muutaman tunnin päästä lennän Madridiin ja jakelen Herra Rattukselle ohjeita. Mutta se vain hypistelee viiksiään ja tuijottaa minua kuin idioottia.

Unien kylpyhuoneissa

2008-01-08T11:05:00.000+02:00

Unien kylpyhuoneissa kaikki on ränsistynyttä, lattiat tulvivat vettä, joku putki on haljennut, kaakelit ovat irrallaan, väistelen kraatereita lattialla ja kun kuljen eteenpäin, kylpyhuoneet jatkuvat ja jatkuvat, muuttavat muotoaan. Herätessä kurkku on karhea, toivottavasti flunssa ei vaan iske taas, Herra Rattus on ollut hereillä jo kauan, se katselee ikkunasta ulos, onneksi lumi ei ole vieläkään sulanut. Mietin miksi näen jatkuvasti unia kylpyhuoneista, erilaisista ja aina yhtä ongelmallisista. Ehkä viemäröintiin kiteytyy jotenkin kaikki se ihmiskunnan, ihmisen nurja puoli, primitiivisyys, sellainen, jota mieluummin olisi ajattelematta, jokin jonka hallitsemattomuus kammoksuttaa. Ja joka kuitenkin uinuu tiedostamattomassa koko ajan.

Keitän Herra Rattukselle (Joka muuten voi aina olla tasan niin primitiivinen kuin haluaa. Minkähänlaisia esiprimitiivisiä asioita se tiedostamattomassa sitten liikehtii, vai liikkuukohan siellä mitään?) kahvia ja itselleni, katselen kaihoisasti kirjapinoa, mutta nyt ei vaan ehdi, kohta pitää lähteä töihin, astua ulos lumeen, kiteytyneeseen veteen. Vesi? Vai olisiko vesi sittenkin keskeisempi elementti näissä unissa...

Tänään ajattelen mustavalkoisesti

2008-01-06T22:27:00.000+02:00

Tänään ajattelen mustavalkoisesti, ehkä se johtuu lumesta joka tulee humisten alas, rapisee hartioille, puut ovat mustia lunta vasten ja lumen ääni, se täyttää koko metsän. Katulamput ovat kuin suihkuja rivissä, valokeilassa näyttää kuin sataisi sillä kohtaa vain ja lapsia tulee vastaan, hypähdellen, kieli ulkona.

Olen lukenut koko päivän, tylsiä kirjoja, mutta työn puolesta täytyy joskus sitäkin, mielipiteeni ovat jyrkkiä juuri nyt, vaikka lumi pehmentää askelta kenkien alla, vaimentaa maailmasta terävyyden. Että en vain pidä Steinbeckistä, että tänään kaikki pappaklassikot saisi vapaasti heittää päin seiniä, ainakin amerikkalaiset, Hemingwayt ja muut (paitsi ei Truman Capotea, tietenkään!), miksi joitakin kirjoja arvostetaan edelleen niin korkealle, vain siksi että niin on aina tehty?

Joku huutaa koiraansa, lumi tuiskuaa silmiin. Muistan palasia unesta, puhuin erään ystäväni kanssa, pitkää keskustelua, miten arkipäiväisiä unet voivatkaan olla ja miten kiehtovia toisinaan. Illallakin kävimme keskusteluja, ystävien kanssa baarissa, unista, miten minun mielestäni ne voivat olla portti jonnekin henkimaailmaan, ainakin joskus, sillä kuolleita voi tavata unissa. Äitinikin kertoi oman isoäitini sanoneen, että jos näkee vainajan unessa, sää muuttuu. Ja sitten, paljon myöhemmin, isoäidin kuoltua, äitini näki hänet unessa, istumassa siinä, vanhempieni sängyn laidalla, ja seuraavana päivänä tuli paljon lunta. Mutta ystävän mielestä unet heijastavat ihmisen omia toiveita vain, ne ovat pelkkää dataa jota aivot prosessoivat, päivien jätettä, havaintojen ja keskustelujen rippeitä, kaikkea sitä elämisen sekamelskaa mikä täytyy järjestää, uni auttaa hallitsemaan kaaosta. En tiedä, aika tylsä teoria, mutta toisaalta ehkä turvallisempaa ajatella niin nyt, näin yötä vasten, sillä pelkään yliluonnollisia asioita.

(Hassua miten kirjoitan nykyään vain kävelemisestä ja puista ja katulampuista. Kuin en muuta tekisikään, vain päivät pitkät kulkisin metsässä, oksien alta, lumen päältä, koirien ja kaniinien ohi ja lasten ja kantojen. Ja aina vaan jonkin ohi, minulle mieleinen sana ilmeisesti, mutta käveleminen on etenemistä, ohittamista, ajatusten liikettä ja rönsyilemistä kaikkialle).

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa

2007-12-27T22:23:00.000+02:00

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa, tuulee niin kuin syksyllä tuulisi ja maa on musta, palstanviljelyalueella multa on yhä kuohkean näköistä, kuin se olisi vasta kynnetty. Pitäisi olla talvi. Ajattelen ilmastonmuutosta, kaikkea mitä lehdissä on sanottu: kirahvitkin alkavat kuolla sukupuuttoon. Niistä en olisi uskonut, ne ovat eläimiä, jotka ovat niin vahvasti olemassa, kuvakirjoissa, maalauksissa, kaikki tietävät miltä kirahvi näyttää. Että sillä on hillittömän pitkä kaula. Ohitan kaniinin, tai ehkä se ohittaa minut ja ajattelen ystävää joka tulee huomenna käymään. Voisi ostaa viiniä ehkä.

Ei ole pölypusseja

2007-12-19T10:13:00.000+02:00

Jos on aikaa, niin sitten ei ole pölypusseja imuriin, tietenkään. Olen aloittanut vähän kirjaa nimeltä The Emergency of Whales. Evolutionary Patterns in the Origins of Cetacea (1998), mutta en ole ihan varma onko se sittenkin hieman liian luonnontieteellinen.

Ajatuksia pimeän aikaan

2007-12-17T21:15:00.000+02:00

Näin pimeän aikaan nukkuisin vaikka kuinka, loputtomiin unta vain ja asuntokin alkaa muistuttaa rotankoloa, en kehtaa edes kuvailla sitä: todennäköisesti Herra Rattus on minulle huonoa seuraa. Mutta vaikka en ole ehtinyt siivota ja kotonakin vain hengähdän kaiken muun välillä (pessyt yhtä ja samaa kuppia keittääkseni välillä teetä ja välillä kahvia, pidellyt toisessa kädessä hiustenkuivaajaa ja toisessa siideripulloa ja sitten mennyt taas) olen ajatellut silti, hirveästi kaikenlaista, pää kihisee ideoita (tiedän nyt mitä runokokoelmakäsikirjoituksestani vielä puuttuu), joihin en ehdi tarttua, on tehtävä ensin pakolliset työt pois alta, luettava yöpöydällä odottava kirjapino, pitäisi kai harjoitella joku pikalukutekniikka.

Katja Seudun artikkeli "Lupa puhua - Roolirunon kukoistus 2000-luvun kirjallisuudessa" uusimmassa Parnassossa (7/07) oli innostava, olen itse täysin hurahtanut kyseiseen runouden lajiin, tutkin sitä taannoisessa gradussani ja sieltä se on myös sitkeästi pesiytynyt omaankin kirjoittamiseeni, ehkä liikaakin, myönnän sen, mutta ehkä se on joku vaihe joka pitää käydä läpi, kirjoittaa loppuun, jotta voisi innostua taas jostakin uudesta ja ihan erilaisesta.

Ja sitten olen miettinyt ympäristöasioita, miten raskaita ja synkkiä uutisia saa lukea lehdistä, katsoa televisiosta, ihan joka päivä, ja mitä ihmettä voisi yksi ihminen tehdä?

Ja ajatellut valasmatkoja ja valaita: niistä puhutaan myös Margaret Pennyn muistikirja -nimisessä blogissa. Minäkin olen haaveillut matkasta Norjaan, nähdäpä kaskelootteja! Pelkkä ajatuskin saa kiihtymään ja Herra Rattusta naurattaa.

Selenicereukset voivat huonosti

2007-12-04T21:54:00.000+02:00

Selenicereukset voivat huonosti, en ymmärrä mitä teen väärin, kastelen samalla lailla kuin ennenkin, onko se veto tai patterin läheisyys? Tekee pahaa katsoa ruskistuneita oksia. Tiukkaan Herra Rattukselta nakerteleeko se niitä salaa ja samalla hetkellä kun päästän lauseen suustani, tajuan olevani kohtuuton. Herra Rattus loukkaantuu eikä puhu minulle enää mitään, se pysyttelee niin kaukana kuin pienessä yksiössä vain voi pysyä. Ei huoli teetä, ei mitään. No samapa tuo, sanottu mikä sanottu, pää on pimeydestä raskas, kaktusten takia on paha mieli, menen nukkumaan.

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä

2007-11-30T21:33:00.000+02:00

Kireys ei hellitä, vaikka on vapaapäivä, nukun pitkiä unia. Unessa katson televisiota vain, jotakin hullua ohjelmaa. Yritän käyttää päivän hyödyllisesti silti, kirjoittaa, vaikka ajattelu on sameaa, eikä sitä kirkasta edes pakkanen, ei kahvi eikä vähäisen lumen valo. On tartuttava ensimmäiseen lauseeseen joka mieleen juolahtaa, kirjoitettava se ylös, lähdettävä siitä. Sillä jos hylkää sen, hylkää seuraavankin, eikä sitten tule enää lauseita ollenkaan. Herra Rattus katselee kun istun papereideni ja avattujen kirjojen keskellä, niitä on lattialla ja sängyllä ja mandariinkuoria ja sanoja ja sanoja, merkityksettömiä, irrallisia, vailla suuntaa. Herra Rattus hymähtää, kääntää kylkeään ja nukkuu taas.

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät

2007-11-22T19:08:00.001+02:00

Herra Rattuksella on hyvin ulkonevat silmät. Ne ovat kaiketi hyödylliset siellä mistä se tulee, sivukujilta lähestyvät varjot jäävät varjojen häilähdyksiksi vain kun se on jo tiessään, viemärin pimeydessä tai pensaan alla. Mutta sen tapa lukea samaa kirjaa, jota itse luen, on kertakaikkisen raivostuttava, edes päätään sen ei tarvitse kääntää, riittää kun se istuu vieressäni vain, vaikka vähän kauempana, viikset värähdellen, kuono televisioon päin.

Niin se nytkin istuu, tuossa sängyn laidalla, minä kääriytyneenä kaikkiin peittoihin, viereisellä jakkaralla lasi sitruunavissyä ja nenäliinapaketti, ja Herra Rattus lukee samaa kirjaa, tiedän sen, vaikka se näyttää katsovan televisiota vain, joka sanan se lukee: " Portaat ovat kapeat, eikä niissä ole mattoa: siellä täällä askelmilla on lohkeilleita posliinikuppeja puolillaan vettä, ja vedessä kelluvat lampunsydämet heittävät varjoja ympärilleen. -- Vuode, pesuteline, laatikko, lipasto, hevosenjouhisermi - ja ikkuna, jonka luo menen oikopäätä. Se on kapea, ja sen eteen on ripustettu haalistunut verkkoliina. Haka on särkynyt aikapäiviä sitten, puitteet on liitetty toisiinsa nauloilla. Ikkunasta näkyy pätkä kuraista katua, talo jonka voiteenvärisissä ikkunaluukuissa on sydämenmuotoiset reiät, tiilimuuri johon on piirretty silmukoita ja kierteitä keltaisella liidulla." (Sarah Waters: Silmänkääntäjä, Tammi, 2006, suom. Helene Bützov)

Tiedän että Herra Rattus lukee, sillä sen viiksien värähtely kiihtyy, sen korvat liikahtelevat, tiedän että se kuulee tekstissä kuvatun talon, se kuulee toiset rotat portaiden alla, seinien välissä, se haistaa ne. Se kääntää kuononsa lähemmäs sivua nyt, ihan liki, ja sitten se katoaa, sinne vain, hämärään portaikkoon ja huoneeseen jonka ikkunasta näkyy kurainen katu. Jatkan lukemista eteenpäin, enkä millään malttaisi jättää tarinaa kesken, tai ehkä ihan pieneksi hetkeksi vain, että ehdin keittää teetä, unohdan inhottavan flunssan ja hohkaavat ohimot ja illalla vasta ajattelen Herra Rattusta: ehkä biojäteroskis on parasta tyhjentää huomenna vasta, jotta se löytäisi helpommin takaisin.

Tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää

2007-11-07T23:40:00.000+02:00

Maiseman paikalla näen oman heijastukseni paikallisjunan ikkunasta, sade valuu ohitse, vaakasuoraan ja valot venyvät viiruiksi. Kengät ovat kastuneet, hytisen vilusta. Vaunuun astuu harmaatukkainen mies, kovaäänisesti itsekseen päivän uutisia kommentoiden, tekee äkkinäisiä ampumisliikkeitä sormillaan, istahtaa penkille ja käkättää kuivaa naurua. Nousen paikaltani ja siirryn eteiseen, vaikka juna ei ole vielä lähelläkään pääteasemaa, vaikka inhoan seisomista, junan heilahtelua, tasapainottelua, tuuppivia kyynärpäitä ja laukkuja. Mutta tänään en siedä ainuttakaan hullua enkä tyhmää, seison mieluummin. Sade on lakannut kun kävelen katua kotiin, hätkähdän ikkunastani tulvivaa valoa, varmasti sammutin kaikki kun lähdin, satavarmasti tarkistin hellan levyt niin kuin aina ja kaiken muun. Veret seisahtavat hetkeksi, mutta hetkeksi vain, sillä saman tien tajuan: Herra Rattus on palannut reissuiltaan takaisin. Se on syvässä unessa, sen käpälissä on multaa. Liikun asunnossa hitaasti ja äänettä, varon kolauttamasta teekattilaa hellan levyä vasten, en raatsi herättää sitä, ajattelen mennä uneen minäkin, jos huominen olisi parempi.

Juna on täysi mutta se ei haittaa

2007-11-05T21:21:00.000+02:00

Luen Sarah Watersin Yövartiota matkalla Jyväskylästä Helsinkiin, juna on täysi mutta se ei haittaa, en oikeastaan istu vaunussa vaan Lontoossa, pommitetun talon raunioissa ja juon termospullosta liian makeaa teetä. Kun astun junasta ulos maa on kuurassa, on kylmää, eikä Herra Rattus ole kotona, vaikka se varsin hyvin tietää milloin tulen. Olen vähän huolissani, se kyllä katoaa usein omille teilleen, mutta yleensä se jättää edes lapun pöydälle. Pienen suttuisen paperinpalan harakanvarpaineen. Kahvi maistuu tiskivedeltä, se johtuu hyla-maidosta, mutta jääkaapissa ei ole muutakaan nyt, lehdettömän köynnöksen oksat heilahtelevat viimassa ikkunaa vasten, eikä Herra Rattusta vieläkään kuulu, vaikka ilta kuluu, vaihtuu yöksi. Jatkan romaania siitä mihin junassa jäin, edelleen vailla uutta lukulamppua, huonossa valossa, silmiä siristellen. Mutta ei se haittaa, olen Lontoossa nyt, pommikoneiden äänet etääntyvät, on kylmää, Julia sytyttää savukkeen.

Tällä viikolla

2007-10-30T11:40:00.000+02:00

Tällä viikolla on pakko jättää kirjoittaminen väliin, ei vain ole aikaa. Käyn sen sijaan kävelylenkeillä ja töissä, luen, yritän siivota ja sitten mennä viikonlopuksi toisiin maisemiin, Jyväskylään. Katselen kaihoisasti T.S. Eliotin Inventions of March Hare -opusta, jonka löysin Kirjamessuilta. Niin likainen se on, että siihen tarttuminen epäilyttää, iltalukemiseksi sitä en ainakaan ota. Mutta sitten kun on aikaa, tutkiskelen sitä rauhassa pöydän ääressä (ja pesen kädet heti sen jälkeen), sitten kun on aikaa, levitän kaikki runot taas lattialle ja mietiskelen mitä vielä puuttuu, sitten kun. Mutta nyt juon kahvikupillisen tyhjäksi, pistän kengät jalkaan ja menen illaksi töihin.

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä

2007-10-23T21:46:00.000+03:00

Joku korjaa polkupyörää keskellä pimeää metsätietä, lamppu on maassa, valokeilassa näkyy miten ilma on kostea, sain juuri valmiiksi yhden runon aiheesta, kosteudesta siis, mutta ei se ollut pohjoisen syyskosteutta, ei maantuoksuista vaan etelän ja meren ja kertoihan se muustakin tietysti.

Että elämä on niin aikataulutettua nykyään. Ja hermostun jos en ehdi kaikkea, jos rutiinit järkkyvät, jos iltalenkki jää välistä, eikä iltateelle jää tarpeeksi aikaa. "Neurootikko", sanoo Herra Rattus, ja tottahan se on, mutta ei sillä olisi kyllä varaa sanoa mitään. Ja vetoakin se valittaa, mutta minkäs teet, ikkunoiden tiivisteet ovat vanhuuttaan retkahtaneet pois paikoiltaan. Tuuletusparvekkeen ovesta tulee sisään keltaisia, käpristyneitä lehtiä.

Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot

2007-10-15T21:12:00.000+03:00

Jossain sirittää vielä heinäsirkka, pimeässä heinikossa, katulampun valossa kiiltelevien haavanlehtien alla. Ja etanoilla on suhteettoman pitkät varjot.

Asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia

2007-10-14T22:07:00.001+03:00

Että kirjoittaminen ottaa aikansa, turhauttaa, silmät kipeytyvät kirjainten ja ruudun tuijottamisesta huonossa valossa (lukulamppu on posahtanut). Aloitan yhdestä aiheesta ja lopulta päädyn seitsemänteen, asunto on täynnä lappuja ja lapuissa aloituksia, kone on täynnä keskeneräisiä tiedostoja, on alkulauseita ja loppulauseita ja lauseita vaan, eikä mikään lopulta tunnu liittyvän mihinkään, kuluu kahvia ja kuluu teetä ja yhtäkkiä on pimeää, kävelen iltalenkkiä tihkusateessa, lauseet jatkavat päämäärätöntä risteilemistään toisiinsa törmäämättä ja sitten päivä on jo ohi.

Unessa kuljen läpi talon

2007-10-08T11:01:00.001+03:00

Unessa kuljen läpi talon, on valoisaa, huoneet jatkuvat, viemärit eivät vedä, kylpyammeen vesi valuu laitojen yli, huoneesta toiseen. Herään sateen ääneen, asunnossa on hämärää, Herra Rattus rummuttaa mietteliäästi kynsiään ikkunalautaa vasten.

Kirjoitusympäristöni

2007-10-06T13:28:00.000+03:00

Serkulta saatu Lundia-hylly on tummaksi petsattu, käytössä kulunut, mutta siihen mahtuvat loistavasti kaikki runokirjat mitkä omistan, Cryptocereus hyllyn päälle Perintöaasin (oikeaa aasinnahkaa, matkamuisto 50-luvulta) viereen, ja tietenkin pöytätaso kannettavalle tietokoneelle ja epämääräiselle paperipinolle, joka vain kasvattaa korkeuttaan. Se sisältää laskuja ja muistiinpanopapereita, lehtiä ja kaikkea mitä en jostakin syystä ole heittänyt pois. Sänky on vasemmalla puolella ja ikkuna oikealla, siitä ei kovin hyvin näe ulos, sillä köynnös peittää näkyvyydestä puolet ja valosta tulee ihan vihreää, kun se siilautuu lehtien läpi. Herra Rattus istuu useimmiten ikkunalaudalla, se on sen lempipaikka, eikä ihme, sillä se on hyvällä korkeudella, siitä näkee ulos sen mitä näkee ja sitten se on paremmin samalla tasolla kanssani, minun ei tarvitse kumartua, jos se sanoo jotakin, eikä sen tarvitse kurkotella ja koventaa ääntään. Mutta tässä siis kirjoitan, blogiani ja muuta, ja jos kirjoitan kauan, paperipino koneen vieressä kuumenee, ehkä sille pitäisi tehdä jotakin, ja jos kastelen Cryptocereusta, on muistettava sulkea koneen kansi ettei näppäimistölle vahingossakaan valu vettä, vaikka ei sinne vielä koskaan tähän mennessä ole valunut (koputan puuta!).

(Vastaus Tuiman haasteeseen 'Kirjoitusympäristöni', kuvaa en voinut ottaa, koska en edelleenkään omista digikameraa. Pistän haasteen eteenpäin Penjamille Jäljen ääneen, Katjalle Kirjavaan, Tirpalle Välitilaan , Tristanille Mistä ja mihin?. Ohje löytyy siis Tuimalta .)

Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni

2007-10-06T13:07:00.000+03:00

"Olen laiminlyönyt teitä, ystäväiseni", aloitan päiväkirjamerkintäni, mutta Herra Rattus sanoo ettei niin voi kirjoittaa, että se kuulostaa liian mahtipontiselta. Ei sitten, mutta kirjoitan sen tähän kumminkin, Herra Rattuksella on aika huono näkö, eikä sillä ole juuri huumorintajuakaan. Juomme vasta aamukahvia vaikka on iltapäivä, tuntuu että päivä on jo ihan hukassa. En tajua miten joskus vain nukuttaa, vaikka eilen ei mennyt edes myöhään, pistäydyimme ystävän kanssa blogimiitissä ja sitten Coronassa ja kun tulin kotiin satoi vettä mutta ei ollut vielä edes aamukaan, tai niin, mikä kellekin sitten on myöhä. Aamulla kuulin kun joku soitti viulua ja Herra Rattus liikkui asunnossa, kompasteli häntäänsä (se on rotaksi uskomattoman kömpelö!) ja koetti yskähdellä että heräisin, mutta ei vain huvittanut nousta, ei yhtään, vaikka en edes muista olivatko unet viipymisen arvoisia. Olen yrittänyt kirjoittaa, eilen ainakin, määrätietoisesti, ja tänään yritän, tuntuu että runokielen kadottaa niin helposti jos tauot ovat liian pitkiä, ajatukset proosallistuvat. Ja iltaisin, töiden jälkeen, syksyn pimeä saa nuokkumaan kirjan äärellä, näytön äärellä, minkä tahansa tekstin, eikä ajatuksia ole yhtään, unia vain, joita ei muista.

Sigur Ros

2007-10-01T11:14:00.001+03:00

Yöjuna on sellainen kuin yöjunat aina ovat: humaltuneita, äänekkäitä ihmisiä, mutta koska on sunnuntai-ilta vaunut ovat tyhjillään. Istun penkille, lähelle kolmea teini-ikäistä, kahta poikaa ja yhtä tyttöä ja toivon että heidän volyymitasonsa pysyisi matalana, katson ikkunasta ulos ja ajattelen musiikkia, miten se menee syvälle ja läpi. Kyllästyneen oloinen konduktööri kävelee ohi ja kehottaa nuoria laskemaan kenkänsä lattialle. Yllätyn kun he tottelevat sävyisästi ja jatkavat hyväntuulisina keskeytynyttä keskusteluaan: hekin ovat olleet katsomassa Sigur Rosia ja Heima-elokuvaa. En haluaisi kuunnella, en haluaisi analysoida, vaan katsella vain ulos pimeään ja ajatella huikaisevan kaunista musiikkia ja sen sympaattisia esittäjiä. Joitakin asioita ei vain sanoilla pysty kuvaamaan, teidän olisi itse pitänyt olla siellä.

Kahvi on liian laihaa

2007-09-30T12:43:00.000+03:00

Herra Rattuksen mielestä kahvi on liian laihaa, ja onhan se, mutta periaatteesta en myönnä sitä, keittäisi itse parempaa. Jääkaappi on tyhjä, naapurissa joku soittaa viulua, kofeiini alkaa hitaasti vaikuttaa, selailen hätäisesti Hesaria, kohta pitäisi olla menossa taas, ystävän syntymäpäiville, onneksi siellä saa ruokaa. Miksi ihmeessä sitä piti lukea vielä Itkosta puoli viiteen asti aamulla, elokuvien ja Coronassa istumisen jälkeen. Mutta kyllä se tästä, illalla menen katsomaan Sigur Rosia.

Todellinen sammakko

2007-09-28T22:33:00.000+03:00

Voisin kirjoittaa tähän yksinkertaisesti "ei ehdi" enkä muuta, mutta kirjoitan silti: kävelin erään valtavan sammakon päältä melkein, yhtenä iltana, kun puistotiellä oli jo pimeää, se hengitti, sen kyljet kiilsivät katulampun valossa. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi nähnyt sammakon.

En viitsi kirjoittaa mitään monimutkaisempaa tänään, olen väsynyt, sammakko on mutkaton, todellinen asia, mutta ehkä on mainittava yksi hyvä elokuva kuitenkin: I'm the cyborg but that's ok (2007). Taas kerran ajattelen mielikuvituksen voimaa, miten todellisuus on monimutkainen asia, miten se jakaantuu lukemattomiksi todellisuuksiksi, eikä koskaan voi tietää kuin omansa - ja mitä jos voisikin?

Mutta nyt, ajattelen vain yksinkertaisia asioita, pesukone pyörii, teemukista kohoaa höyryä ja olen taas kerran hukannut yhdet käsineet. Oikeastaan en halua ajatella sellaisiakaan, on parempi ajatella toisten ajatuksia, otan Juha Itkosen uusimman romaanin yölukemiseksi ja luen kunnes nukahdan.

Miten unissa

2007-09-25T09:08:00.000+03:00

Miten unissa toiset ihmiset pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, juuri sellaisina kuin heidät on viimeksi nähnyt, vihreissä juhlamekoissaan tai lapsenäänisinä, ja toiset, pysyvät lapsina aina, vaikka tietää että he eivät ole enää, vaikka olisikin nähnyt muutoksen.

Aamukahvia

2007-09-23T12:34:00.000+03:00

"Hyvä on", sanon Herra Rattukselle, ja nousen vastahakoisesti sängystä ylös, harppaan muutamat neliöt ahtaaseen keittokomeroon ja laitan kahvin tulemaan. Herra Rattus katselee kärsimättömänä vierestä, kattila on sille liian painava nostaa, eikä se edes millään ylettyisi hellallekaan. Silmiä kuivaa ja auringonpaiste tuntuu liialliselta nyt, vaikka krapula ei edes ole paha, mutta alavireinen mielentila on. Onneksi ystävä soittaa ja ehdottaa tapaamista kahvilassa, sen jälkeen on vielä kaksi festivaalielokuvaa. Ehkä melankolinen olo haihtuu samantien kun astun ovesta ulos.

Kahvin tuoksu leviää asuntoon ja Herra Rattuksen nenään, ryppy sen otsalla siliää, kaadan sen kupin puolilleen ja paljon maitoa päälle, avaan ikkunan ja päästän syysilman sisään, ikkunalaudalla on kuolleita banaanikärpäsiä ja pölyä, mistä sitä tulee koko ajan. Herra Rattus haluaa kuulla kaiken viikonlopustani, perjantaisesta käynnistä Turussa ja eilisestä baari-illasta. Kerron sille että Aurajoki virtaa edelleen samaan suuntaan, ystävät ovat edelleen samannäköisiä ja kaikki on niin tuttua, tutumpaa vielä kuin täällä. Mutta jätän myös paljon kertomatta, eikä se kysele enempää, se lukee Hesaria jo.

Pidän syksystä

2007-09-16T21:46:00.001+03:00

"Pidän syksystä hirveästi", sanon ystävälleni kolmosen ratikassa, on lauantai ja aurinko paistaa matalalta talojen välistä, kello on kuusi ja alkaa olla jo kylmää ja kaupunki näyttää niin kauniilta. Takki tuntuu ohuelta, kuljemme pitkin katuja, etsiskelemme kahvilaa joka ei olisi tupaten täynnä ja viimein sellainen löytyy, puhumme niin kauan että pimenee ja työpäivän kireys haihtuu lihaksista, tulee raukeus ja väsymys ja aika lähteä kotiin.

Sunnuntaina ei tekisi mieli herätä ollenkaan, vaan jäädä hyviin uniin, missä elämä on täydempää, mutta herään kuitenkin, luen lehteä kauan ja kiireettä ja sitten kirjaa (Essi Henrikssonin Ilmestystä) ja sitten suljen puhelimen ja kirjoitan. Saan vihdoin valmiiksi yhden pitkään keskeneräisenä lojuneen runon, ei siitä täydellistä tule, en ole täysin tyytyväinen, mutta valmis se on, kuitenkin ja valmiista tulee aina hyvä olo. Niin hyvä että voi kävellä keskuspuiston läpi hyväntuulisena, metsä tuoksuu ja ilma on raikas ja täynnä uusia alkuja, mahdollisuuksia.

On vapaapäivä

2007-09-13T13:44:00.000+03:00

Hämähäkki on tullut esiin kattolampun kiinnikkeen alta, ilmeisesti se tulee aina päivisin kun on valoa, se vaeltelee pitkin kattoa enkä voi olla välillä katsahtamatta ylös missä se menee, inhottaisi istua suoraan sen alapuolella. En tiedä mitä lajia se on, ilmeisesti se ei kudo verkkoja, enkä jostakin syystä ole saanut sitä vielä hengiltä, en ole raatsinut, kun ei se edes ole niin hirveän suuri. On vapaapäivä ja olen kieltäytynyt kaikista sosiaalisista aktiviteeteista, linnoittautunut kotiin pyörittelemään keskeneräisiä lauseita, tilanteenpätkiä, irtonaisia säkeitä, vaikka välillä mieleen hiipii epäilys: hukkaanko vain aikaani, onko tässä järkeä ollenkaan, johtaako tämä lopulta yhtään mihinkään? Jos joskus vuosien kuluttua katselen taaksepäin ja muistelen katumuksella kaikkia vapaapäiviä ja kaikkea sitä aikaa jonka tuhrasin tyhjänpäiväiseen pöytälaatikkoraapusteluun, vaikka olisin voinut tehdä vaikka mitä, viettää aikaa ystävien seurassa, kerätä uusia kokemuksia, elää. Mutta toisaalta yrittämättä jättäminen ehkä harmittaisi enemmän. Hämähäkki on vaeltanut ikkunanviereiseen nurkkaan, huoneessa on hämärää vaikka verhot ovat auki, pitää sytyttää yölamppu palamaan, keittää lisää kahvia.

"Niitä on kaksi, Sofie"

2007-09-12T10:28:00.000+03:00

"Niitä on kaksi, Sofie", sanon unessa vanhalle naiselle ja kumarrun silittämään hänen vuoteensa ympärillä juoksentelevia vuohia. Kyyneleet tipahtelevat eläinten turkkiin, vanhan naisen kasvoille, enkä herättyäni enää muista miksi kaikki oli niin surullista, mistä ne vuohet tulivat ja Sofie, ehkä Bo Carpelanin Kesän varjoista, vaikka sen lukemisesta on jo pitkä aika. Ja ehkä Herra Rattus on oikeassa ja täällä tosiaan vetää, suihkun jälkeen palelee, tai sitten se on syksyä vain, keitän kahvia ja yritän herätä.

Nimimukeista ja nenäliinattomuudesta

2007-09-11T22:47:00.000+03:00

Aamujunassa nainen laittaa ripsiväriä, eteisessä, horjahdusten välissä, kello on melkein kahdeksan ja on jo kylmä, kaikilla kaulaliinat ja käsineet. Aamujunassa kukaan ei kiinnitä huomiota, kukaan ei katso, ei oikeastaan, kaikki ovat unissa vielä, jossakin rajalla, muita ihmisiä ei olekaan. Töissä laitan nimimukini kaappiin, muiden nimimukien joukkoon, niin kuuluu tehdä, että on kotoisampaa, on jotakin omaa, että on olemassa muukin minä kuin työminä, että ne ovat oikeastaan sama.

Ravaan kaupoilla jalat kipeiksi ja silti tulen kotiin paidatta, miten se voikin olla niin vaikeaa, ettei mikään sovi, vaikka ei se niin rahastakaan kiikasta, ei edes karhukorvainen huppari, johon päädyin kun luovuin virkanaisellisemmista paitapuseroista: että jos nyt tämä ainakin, eikä sitten sekään. Mutta lippuja sain, Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille, onneksi elokuvateatterissa on pimeää, kukaan ei näe mitä on päällä. Elämä on nykyään niin päänsisäistä, jotenkin. Herra Rattus on vieläkin kipeä, enkä muistanut ostaa lisää nenäliinoja, nyt se joutuu niistämään vessapaperiin. Siitä hyvästä se vaati huulirasvaani lainaksi, nenän pieliään varten, niin se selitti, ne kun rohtuvat karheasta paperista. Miten vain, en taida kyllä enää välittää käyttää sitä.

Itkevä mäyräkoira

2007-09-09T20:18:00.000+03:00

En tiedä mikä yläkerran mäyräkoiraa vaivaa, se itkee sydäntä riipaisevasti joka aamu ja joka ilta, kun se laskeutuu alas rappuja oveni ohi, kynnet rapsahtelevat ja omistaja hyssyttelee, eikä se lopeta vielä pihallakaan. Onkohan sillä kipuja vai miksi se itkee, tekee niin pahaa. Asuntoon on ilmestynyt taas hämähäkki, se asuu kattolampun kiinnikkeen alla, tai sinne se ainakin äsken meni, ehkä se osaa lukea ajatuksiani, ajattelin imuroida sen heti kun se ilmestyy, jos se vain katosta onnistuu. Mihin tämäkin viikonloppu katosi, vasta äsken tajusin että se on jo ohi, voi itku, en ehtinyt päästä alkuun edes. Olen lähinnä nukkunut flunssaa ja univelkoja pois, ajatellut asuntoasioita, tavannut yhtä ystävää ja puhunut puhelimessa parin muun kanssa, piipahtanut runotapahtumassa, jossa en ollenkaan pystynyt keskittymään törmättyäni tuttuun turkulaiseen (ja sitä paitsi Sirkka Turkan ääni ei kovin hyvin kantanut perälle asti). Takarivin vanhempi herrasmies hermostui kuulumistemme vaihdosta ja ihan oikeutetusti: hyvin, hyvin huonoa käytöstä kirjastonhoitajalta, myönnän.

"Älkää kauhistuko, hyvä rouva"

2007-09-06T22:26:00.000+03:00

"-Yorick, sanoi Toby-setäni nojaten Yorickiin tämän ja isäni auttaessa häntä hissuksiin alas portaita - älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen - Yorick, sanoi Toby-setäni, millä tavalla oppineet miehet viimein ratkaisivat tämän murheellisen kysymyksen nimestä Tristram?" (Laurence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja teot, Wsoy, 1998, suom. Kersti Juva; s. 294).

Viimeistään tämän katkelman jälkeen kertoja voittaa minut puolelleen, miten kiehtovaa, juuri kun todella alan pitkästyä, kertoja kääntyy tekstistä ulospäin, suuntaa sanansa kahdensadan vuoden päähän, juuri minulle: "älkää kauhistuko, hyvä rouva, tämä porraskeskustelu ei ole yhtä pitkä kuin edellinen", ja niin jatkan eteenpäin, enkä luovuta ja jopa nautin tekstistä, mitä en olisi alussa voinut kuvitella. Ja huomaan että kello on paljon taas, tämän viikon olen mennyt läpi hyvin vähillä yöunilla ja hyvin suurella stressitasolla, flunssa on jo voiton puolella [koputan puuta, varmuuden vuoksi], vaikka Herra Rattuksella se taitaa olla vasta alussa, se yskii ja sen korvia kuumottaa, enkä minä enää millään jaksa ruveta keittämään sille teetä.

Älä aivasta

2007-09-03T22:23:00.000+03:00

Palaverissa en ajattele muuta kuin "älä aivasta" ja sitä kuinka monta uutta ihmistä olen päivän aikana kätellyt. Toivottavasti heillä on erinomainen vastustuskyky, vaikka luulen että ei ja kohta minut muistetaan pahimmanlaatuisena taudinkantajana. Miksi kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa, jos tästä viikosta selviän, selviän vaikka mistä.

Sitruunavissyn ja mehun sekoitus nousee päähän, tai ehkä se on kuume, en uskalla mitata, asunto on niin sotkuinen ettei mihinkään voi katsoa, paitsi televisioon, miten näin voi asua. Ruudussa näkyy huonoa ohjelmaa ja yksi pysäyttävä ilmastodokumentti, ajattelen että minun on pakko luopua hiuslakasta ja vaikka mistä (mihin kaikki tyhjät shampoopullotkin menevät?),vaikka nyt en kestä ajatusta edes täkistä luopumisesta. En suostu kipeäksi, en s-u-o-s-t-u.

Syysflunssa

2007-09-02T21:39:00.000+03:00

Luen Laurence Sternen Tristram Shandya, kerronta hyppelee, eksyy sivupoluille, olen jo sivulla 160 eikä nimikertoja ole päässyt vielä edes omaan syntymäänsä asti. Nenä on tukossa ja ohimoita kuumottaa, särkylääkkeen vaikutus alkaa haihtua, en ehdi jännittää ensimmäistä työpäivää uudessa kirjastossa, jännitän sitä että nouseeko kuume, pääsenkö aamulla sängystä ylös, saanko edes unta.

(Tietysti olen viimeisinä lomapäivinä ehtinyt tehdä muutakin kuin sairastaa: olen tavannut ystäviä ja käynyt elokuvissa, Irina Palm oli hyvä!)

Ja niin valtava on meri

2007-08-28T21:54:00.000+03:00

Pesukone pyörittää toista koneellista pyykkiä, enempää ei asunnossani mahdu kuivumaan kerralla. Herra Rattus katselee kun kastelen Selenicereukset, puran laukkua, vesi kiehuu hellalla, kaadan vettä kahteen teemukiin. Kerron matkasta, siitä miten upeaa oli nähdä täplädelfiinejä, miten ne uivat kumiveneen alta ja vierestä, edestakaisin, välillä selällään, valkeat vatsat veden läpi loistaen. Miten nopeita eläimiä, kaikki ne hypyt, kaksittain ja kolmittain, aaltojen yläpuolelle, jopa pieni poikanenkin vauhdissa mukana. Ja kaksi kertaa suuremmat pullonokkadelfiinit vähän hillitymmin, vähän kauempana veneestä, oikeassa elementissään, ei missään delfinaariossa. Ja niin valtava on meri, niin sininen, että ihmiselämä tuntuu pieneltä ja turhanpäiväiseltä, kaikki muu unohtuu, paitsi ympärillä kisailevien eläinten kauneus, suolan maku huulilla, kovassa aallokossa. Kaskelottia en onnistunut näkemään, mutta vannoutunut valasbongari minusta tuli, haaveilen jo ensi kesästä, uudesta reissusta johonkin maailmankolkkaan, valassafarille Norjaan tai Islantiin tai jonnekin.

Herra Rattusta eivät merenelävät kiinnosta, huomaan että sen keskittyminen herpaantuu, se sivelee mietteliäästi viiksiään, tuijottaa mukiinsa, ulos pimeään iltaan. Ymmärrän vaihtaa aihetta, jätän vastahakoisesti meren, valaat ja delfiinit. Herra Rattuksen mustiin silmiin syttyy innostunut loiste, kun kerron Ribeira Granden laitakaupungin rähjäisistä takapihoista, pyykkinaruista, rauniotaloista, ruskeista kanoista, kalanhajusta, torakanraadoista ja täysistä roskalaatikoista baarien takana. Mutta silti, en voi olla huomauttamatta, meri näkyy kaikkialle, takapihoille myös. Turhaan tähyilen tummia, liikkuvia hahmoja kaukana ulapalla. Ne ovat kallion lohkareita vain kun katson kiikareilla, tai veneitä, eivät valaita. Samaa merta tähyävät vanhat, kukkamekkoiset rouvat ikkunoistaan, ahavoituneet, harmaatukkaiset, entiset kalastajat portailtaan ja jyrkiltä kallioilta veteen kirkaisten pudottautuvat lapset. Tuuli lennättää kasvoille rantaan pirstoutuvien aaltojen pärskeitä, ja pyykit - kuivuvatko ne ikinä?

Kotona

2007-08-28T01:08:00.000+03:00

Ihanaa olla kotona, vaikka jääkaappi on ihan tyhjä ja on hirveä nälkä ja yö on musta ja syksyinen. Melko iso hämähäkki on kutonut verkon kirjahyllyn alle, mutta Ponta Delgadan kujilla nähtyjen valtavien torakoiden jälkeen se ei aiheuta kovinkaan rajuja puistatuksia. Imuroin sen silti, varmuuden vuoksi, ei sitä koskaan tiedä jos vaikka yöllä tulee toisiin ajatuksiin.

Loma

2007-08-18T22:26:00.000+03:00

Viimeisenä työpäivänä on vähän haikea olo, työkaverit muistavat hienolla kortilla ja lahjalla, enkä koe olevani kaikkien niiden kehujen ja halauksien arvoinen. Kotona juon siideriä loman kunniaksi, kireys haihtuu ja aika hidastuu, myöhästyn sovitusta tapaamisesta, tietenkin. Jono Flow-festivaalille on loputon, kestää tunnin ennen kuin pääsen sisään ja vielä puoli tuntia ennen kuin löydän ystäväni kaiken sen ihmispaljouden joukosta. Mutta sitten juodaan punaviiniä, lämpö soljuu kurkusta alas, hämärtyy, kaikki ovat hyvällä tuulella ja CocoRosie on hyvä.

Tänään juoksen kaupoilla tekemässä viimeisiä hankintoja ennen matkaa, pesen monta koneellista pyykkiä ja kävelen keskuspuistossa. Hämärä tulee yhä aikaisemmin, näen koiria ja hevosia, palstoilla loistavat vielä kehäkukat, auringonkukat ja korkeavartiset keltaiset kukat, joiden nimeä en tiedä.

Viiniä, kurkkuvoileipiä ja säikkyjä kissoja

2007-08-12T19:27:00.000+03:00

Aamulla puoli viiden aikaan seisomme ystäväni tuolittomassa keittiössä ja syömme kurkkuvoileipiä, sade ropsahtelee puiden lehdille ikkunan takana, juovikas kolli hypähtää ketterästi pöydälle ja pienempi naaras luikahtaa sängyn alle piiloon, se on säikky ja leikkaustoipilas, sillä on kaulassaan muovinen kauluri. On istuttu jokirannassa juomassa viiniä ringissä ystävien seurassa, kaikki on niin tuttua ja helppoa, pimenevä joki, ihmisten eleet ja puheet. On ihmetelty tutun baarin remontoitua vessaa, tavattu odottamattomia vanhoja tuttuja ja istuttu pyörän tarakalla siksakkyytiä pitkää tietä, hiljaisten talojen ohi.

Puoli yhdeksän aikaan aamulla herään ja luulen että päivä on jo pitkällä, aurinko paistaa suoraan silmiin, ja joku tuijottaa, kissa, se säikky, kauluri kaulassaan on uskaltautunut sängyn alta tarkastelemaan nukkuvaa vierasta. Mutta ei se tule kun ojennan käden, vaan vetäytyy kauemmas, luikahtaa keittiöön ja pöydän alle. Ystävä nukkuu vielä, minä en saa unta enää, onneksi uusi Harry Potter pitää seuraa aamun pitkät tunnit. Myöhemmin kahvin äärellä puhumme kollektiivisesta kokemisesta (kuten keikoista, suurista seurueista) miten vaikeaa sellaisissa tilanteissa on olla läsnä itsessään, miten sitä aina kadehtii niitä jotka siihen pystyvät. Miten yksityinen kokeminen on voimakkaampaa, löytämiset ja oivallukset, silloin on täysin itsessä, ei irtaantunut, ei ulkopuolella.

Ennen junalle lähtöä poikkean vielä toisen ystävän luona, hän tekee ruokaa, hänellä on kesähame yllään, paljaat jalat, puhun valvoneen katkonaisia lauseita, juon lisää kahvia, on viileämpää kuin eilen, ainakin vähän. Toteutan krapulaisen mielitekoja, ostan PepsiMaxia ja jäätelön, jogurtticashewpähkinöitä. Kotona avaan kaikki ikkunat, Herra Rattus aivastelee, vaatteissani on kissankarvoja, se on niille allerginen. Ensi yönä aion nukkua hyvin, yhdeksän tuntia ainakin.

Hedelmiä ja järjettömiä runoja

2007-08-09T22:28:00.000+03:00

Helteellä nektariinien lahoamisprosessi kiihtyy, tänään ne on heitettävä pois, apupöydän pinnassa on vielä imelä tuoksu pilaantuneiden päärynöiden jäljiltä, en tajua miksi hedelmät eivät nyt maistu, miksi en vain lakkaa ostamasta niitä. Hikoilen uudet, kalliit nahkakengät piloille, koska tietenkin ajattelen että sukka ja keinopohjallinen säästävät kenkää juuri hikoilemiselta, työpäivän jälkeen kaikki on märkää, ei minusta ole mihinkään käytännön ajatteluun. Päivät ovat täynnä, nipistän aikaa runolle sieltä mistä voin, se tempoilee joka suuntaan, hajoaa käsiin, ensin se kertoo puukotuksen nähneestä miehestä, sitten erikoisen ruokavalion omaavasta vanhasta naisesta, sitten terapeutista ja nyt torakasta, pelkkiä lukemattomia erilaisia alkuja, erilaisia versioita samasta ideasta, ei yhtään loppua, ei mitään järkeä ja tässä helteessä menee hermo.

Kireys

2007-08-05T21:12:00.001+03:00

Jänikset juoksevat ikkunan alta, kirjoitan tekstiviestiin, ja niin ne todella juoksevat, iltalenkit hämärtyvät, kohta on aika vaihtaa uimahallin keinovaloihin, kloorin tuoksuun. "Miten olet noin kireä?" kysyy ystävä, kun istumme Senaatintorilla Suurkirkon rappusilla, turistien ja lokkien keskellä, jäätelöt käsissämme (ja minulla myös paperinen kahvimuki), hätkähdän, näkyykö se noin selvästi, olen kyllä kireä, viime aikoina ollut koko ajan. Kun tuntuu että aika ei riitä mihinkään, ei yhtä aikaa työlle ja kirjoittamiselle ja liikkumiselle ja lukemiselle ja ystäville, ei millään kaikille yhtä aikaa.

Säkeentynkiä, sadetta ja Seljaa

2007-07-30T23:36:00.000+03:00

En jätä iltakävelyä väliin vaikka sataa, vesi ei pääse iholle asti kuitenkaan, vaatteita on niin monta kerrosta, kävellessä tulee hiki. Kotona vaihdan märät vaatteet, keitän chai latte -teetä ja jotenkin tuntuu syksyltä, ehkä se on kanelin tuoksu, kaivan rypistyneitä paperilappuja työfarkkujen taskuista, olen raapustellut niihin säkeentynkiä kesken työpäivää, puheluiden ja puheiden välillä, pyörittelen niitä ja ajattelen, mutta en saa lauseenpätkistä mitään irti nyt. On ajatus, mutta ei muotoa, sitä on vaikea saada paperille. Lueskelen lauantaisia löytöjäni Sofiankadun antikvariaatista, eivätkä ne auta tekstin syntymistä, ikinä en voisi kirjoittaa niin kuin Sirkka Selja, niin hienoa tekstiä: "Käärme tuli Taman luo ja sanoi:/ Syö, Tama, Tiedonpuusta./ Mutta Tama sanoi: Tama ei syö./ Parempi on Taman pysyä tyhmänä, että on jotain Tamaa/ viisaampaa./ Taman viisaus on kuin syvä kaivo./ Vesisuonet pitävät kaivoa yhteydessä Pohjaveden kanssa./ Pohjavesi on kaiken äiti. Ei ole mitään viisaampaa kuin/ Pohjavesi./ Tama tietää kaiken, minkä Pohjavesi tietää." (Sirkka Selja: Taman lauluja, Wsoy, 1945)

Adrienne Richin seurassa

2007-07-27T22:54:00.000+03:00

Vietän perjantai-iltaa Adrienne Richin seurassa tehtyäni yliopiston kirjastolta mittavan löydön (Pasilasta soitettiin ja kerrottiin kaupunginkirjaston ainoiden varastokappaleiden kadonneen), kannan Opiskelijakirjastolta kotiin useamman runokokoelman ja yhden valittujen runojen laitoksen. Kansalliskirjaston kappaleet jätän toistaiseksi tutkimatta, näissä riittää kyllä yhdeksi viikonlopuksi. Luen niskani kipeiksi, juon kaksi kuppia kahvia, työviikon väsymys tuntuu joka jäsenessä, menen pitkälle kävelylle vaikka tihuttaa vettä, metsä tuoksuu, multa. Vastaan kävelee mies joka kaukaa muistuttaa marsumaista Totoroa sateenvarjoineen. On niin harmaata, että hätkähdän samoja kantoja kuin aina: emu kurkottaa kaulaansa aluskasvillisuuden joukosta, ja kerrostalon takapihalla istuu ruskea newfounlandinkoira, pitkä kieli roikkuen. Kun katson toisen kerran, ne ovat puuta vain, mutta miksi näen ne aina niin, en käsitä.

Kotona palaan Richiin taas, ihastun puhujiin, joissakin runoissa on kaipaamaani moniäänisyyttä, kuten runossa 'Dialogue': "I get up, go to make tea, come back/ we look at each other/ then she says (and this is what I live trough/ over and over) - she says: I do not know/ if sex is an illusion//I do not know/ who I was when I did those things/ or who I said I was" (Rich: The Fact of a Doorframe. Selected Poems 1950-2001, W.W. Norton & Company; 2002, olen siteerannut vain osaa runoa). Ja sulkeet! Ja kursiivit! Miten inspiroidunkaan muotoseikoista! Huomaan että minulle on kirjoittajana kehittymässä vakavia maneereja, sulkeita ei saisi missään nimessä viljellä liikaa, ne vain ovat niin käteviä ilmaisemaan merkityksiä, painottamaan, ne tulevat ihan huomaamatta....

Inspiroivia tuhoeläimiä

2007-07-26T21:52:00.000+03:00

Inhonväristykset kulkevat pitkin selkärankaa, tai ihoa oikeastaan, käyn läpi luokan 600 kirjoja: tuhoeläinten torjuntaa, tarkkoja kuvia erilaisista kuoriaisista, torakoista ja toukista, siitä millaisissa raoissa ja koloissa ne voivat majailla. Ja erityisesti vanhoissa taloissa. Niin keskittynyt olen että puhelimen ääni pelästyttää, enkä löydä kynää ja paperia mistään, hapuilen ja pudottelen tavaroita lattialle. Puhelun jälkeen palaan turkiskuoriaisten toukka-asteeseen ja sitten, odottamatta, tulee mieleen tilanne ja säe, uuden runon itu. Kirja on pakko kantaa työpaikalta kotiin asti, ihan niin kuin inspiraatiomielessä.

Draamallisten monologien jäljitystä

2007-07-24T23:26:00.000+03:00

Uni katkeilee, yö on valoisa ja päivä kestää niin kauan, tänään olen väsynyt ja toisaalla, istun tietopalvelutiskillä ja tilaan asiakkaiden välissä itselleni kiinnostavia, mahdollisesti draamallisia monologeja, tai ainakin kiintoisia puhujia, sisältäviä runokirjoja Pasilan varastosta, hämmästyn miten monta etsimääni löytyy: Robert Lowellia, Ezra Poundia, Robert Browningia ja Adrienne Richiä. Ainakin netistä löytämäni Richin runo kolahtaa, miten herkullinen puhetilanne, runon puhuja kuvittelee lukijansa ja konkreettisen lukutilanteen, puhuttelee tätä kuvittelemaansa lukijaa: " I know you are reading this poem/ late, before leaving your office/ of the one intense yellow lamp-spot and the darkening window/ in the lassitude of a building faded to quiet/ long after rush-hour". Ja erityisesti seuraavat säkeet nostavat miltei ihokarvat pystyyn, runon puhuja puhuttelee juuri minua, joka luen tätä runoa juuri nyt: "I know you are reading this poem which is not in your language/ guessing some words while others keep you reading/ and I want to know which words they are."

Syntymäpäivä

2007-07-22T23:01:00.000+03:00

On viiniä ja ystäviä, matalalta lentävät lokit, pimenevä, tyhjenevä puisto. On hauskaa, on päättömiä puheita, ja sitten unohtuu aika ja myös laukku jonnekin, taksijono ei lopu, vaikka yö loppuu. Aamu on huonovointisia vieraita, keitän kahvia, kaikilla on väsyneet silmät. Aurinko tunkee liikaa sisään, ja joku kärpänen, ohimoissa tykyttää päänsärky. Istun pikkusiskon kanssa elokuvateatterin kahvilassa ja syön suklaakakkua, päänsärky voimistuu Harry Potterin tehosteista, painelen kivennäisvesipullolla otsaa ja ohimoita, se auttaa alussa, sitten vesi lämpenee eikä enää tehoa, istun penkillä lopulta kaksinkerroin mutta särystä huolimatta elokuva on hyvä. Mikä siinä on, että syntymäpäivinä on aina juhlittava ihan yli ja loppuun asti, niin että irtoaa itsestä ja ajasta ja vasta seuraavana päivänä joka lihaksella, joka solulla ja morkkiksen värisellä ajatuksella tietää todella olevansa olemassa.

Dekkareita ja T.S. Eliotia

2007-07-19T21:44:00.000+03:00

Kotiin päästyäni vaihdan verkkareihin, keitän kahvia, vaikka tänään unohduin lukemaan töissä kirjaa jossa valistettiin pannukahvin haitallisuudesta, siitä viis, en sentään tupakoi, on loputtoman monta tuntia aikaa uppoutua dekkareihin, Eeva Tenhusen Mustat kalat (1964) ensin loppuun ja sitten aloitan Leena Lehtolaisen Harmin paikan (1994). Tenhusen sankaritar pyörtyy ainakin kolme kertaa synkeän komisarion käsivarsille (vaikka murhatun kämppäkaverin kohtalo sinänsä kuitataan aika suruttomasti ja jatketaan päiväjärjestystä niin kuin ei mitään) , eikä loputon neidittely ja maisterittelu lakkaa huvittamasta.

Kyllästyttyäni dekkareihin tartun T.S. Eliotin runokokoelmaan Prufrock and Other Observations (1917), ja kyllä, tätä pitää saada lisää, draamalliset monologit nostattavat ihon kananlihalle, innostuksen hehkun poskille, ne eivät lakkaa kiehtomasta, inspiroimasta, muutamiin säkeisiin rakennetut puhetilanteet, dialogin osapuolten väliset jännitteet, puhujien muutamista lauseista tulkittavissa olevat äänen sävyt, kuten runossa "Portrait of a Lady", jossa nainen ja häneen rakastunut mies keskustelevat teekupillisen ääressä: " Now that lilacs are in bloom/ She has bowl of lilacs in her room/ And twists one in her fingers while she talks./ 'Ah, my friend, you do not know, you do not know/ What life is, you who hold it in your hands';/ (Slowly twisting the lilacs stalks)/ 'You let it flow from you, you let it flow,/ and youth is cruel, and has no more remorse/ and smiles at situations which it cannot see.'/ I smile, of course,/ And go on drinking tea" (edellä siteeraamani on tosiaan vain yksi säkeistö pitkää runoa). Pitäisi päästä Lontooseen penkomaan kirjakauppoja, tekemään löytöjä, draamallisen monologin kirjoittajia ja perustajia on muitakin (ehkä on sellaisiakin joista en edes vielä tiedä!) mutta eipä niitä Suomen kirjastoista löydä. Ja on eri asia lukea kokonaista runoteosta, eheää teoskokonaisuutta, kuin jotakin suomennosvalikoimaa. Mutta ehkä päädyn Lontooseenkin vielä joskus lähitulevaisuudessa, haluaisin tutkia perusteellisemmin myös Luonnonhistoriallisen museon kokoelmia, jättiläisvyötiäisen valtavaa fossiilia, täytettyä pussihukkaa ja valaiden luurankoja. Mutta nyt, en innostu liikaa, ensin on elävät valaat ja Azorit ja sitten alkaa työ uudessa kirjastossa, pitää keskittyä siihen.

Seurueista, ihmisten ajoista ja öisistä kotiin paluista

2007-07-14T11:53:00.001+03:00

Perjantain viimeiset, viivyttelevät asiakkaat välttyvät vain vaivoin ärtymykseltäni, on kiire, olen sopinut koko illan täyteen menoja, nappaan vielä lähtiessäni hyllystä T.S. Eliotin runokirjan ja ystävälle Hotakaisen Juoksuhaudantien, lukupiiriä varten. Ensimmäisessä tapaamisessa juon kirpaisevan kallista siideriä, puhun unista ja toteemieläimistä, siideri nousee päähän, aika hidastuu. Toisessa tapaamisessa istun puistossa ja juon punaviiniä pahvimukista. Aurinko paistaa, seurueilla on grillejä ja koiria, jongleerauspalloja, niistä tuleekin pikkusisko mieleen, pitää soittaa puhelu ja pikkusisko vastaa. Yhdellä metallihenkisellä porukalla on mukanaan hermeliinikani, se syö antaumuksella vihreää ruohoa, mutta ehkä sitä silti pelottaa, koiria on niin paljon. Kymmenen jälkeen seurueemme kasvaa kolmesta viiteen ja kieli vaihtuu englanniksi, puheenaiheet kepeämmiksi, suuret lokit tepastelevat liian lähelle, niillä on terävä, valpas katse.

Nykyään osaan lopulta vaihtaa siiderin kahviin, lähteä ajoissa, ihmisten ajoissa, kun on vielä selvästi yö, eikä aamu. Mutta silti, pienessä laskuhumalassa, kun kiertää avainta lukossa ja avaa oven tyhjään, pimeään, hiljaiseen asuntoon, on vaikea välttyä yksinäisyyden tunteelta, se putoaa harteille kuin raskas takki. Sillä koskaan muulloin ei yksinäisyys tunnu sellaiselta, ei se yleensä tunnu niin raskaalta, se on omaa rauhaa ja luovuutta, lepoa ja ajatuksia. Vain öisin, silloin kun palaa kotiin jostakin, se on jotakin ihan muuta, kuin muumipeikkojen Mörön jälkeensä jättämä jäinen maa.

Ärtymystä

2007-07-13T00:02:00.000+03:00

Sain juuri loppuun Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (2007). Ei vakuuttanut: liian alleviivaavaa, liian paasaavaa, liikaa asioita tungettu yhteen kirjaan, ja kaiken kukkuraksi lopussa vielä tietoisku prostituution historiasta. Kuin olisin saanut jonkin valistuspaketin kouraani, ensin tarina sitten faktat. En pidä siitä että minua aliarvioidaan lukijana, pureskellaan kaikki valmiiksi.

Korvissa ei soi mikään muu kuin yltyneen sateen ääni

2007-07-11T11:27:00.000+03:00

Kun palaan yöllä kotiin, katsomasta Deerhoofia ja Cosmobileä, asvaltti on sateesta märkä, katu on hiljainen ja ikkunat pimeinä. Ennen kuin pääsee nukkumaan, on raivattava vaate- ja kirjakasat sängyn päältä, siirrettävä ne lattialle ja tuolille, luettava vielä yksi luku kirjasta. Aamulla herään myöhään, korvissa ei soi mikään muu kuin yltyneen sateen ääni, tällä kertaa onneksi tajusin varustautua korvatulpin, musiikki oli hyvää, mutta keikkapaikka ahdas ja matalakattoinen, klaustrofobiselta tunteelta oli vaikea välttyä.

Tänään huolestun asioista, joista huolestun aina silloin kun muuta huolestumista ei ole, tuuletusparvekkeen ovesta, ikkunoiden repsottavista tiivisteistä ja rahasta, tili on huvennut olemattomiin, mutta ehkä sitä jollakin lailla selviää kuun loppuun asti, ainakin matka Azoreille on nyt maksettu. Äh, pitäisi lähteä töihin.

Runouskäsityksistä ja keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta

2007-07-09T20:16:00.000+03:00

Bussipysäkillä en malta olla kaivamatta laukustani kirjaa, puolet siitä olen lukenut jo töissä, asiakkaiden kysymysten välissä. On pitkä odotus ja kuuma, nostan kirjan kasvojeni ja auringon väliin, kirja on hyvin pieni ja ihan uusi, sidokset ovat jäykät vielä. Ja sitten jossakin vaiheessa huomaan (olen lukenut jo pitkään, ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta bussia ei edelleenkään kuulu), kirjan kannessa on suuri kirkkaankeltainen tarralappu, jossa lukee kissan kokoisilla keppikirjaimilla nimeni. Ohikulkijat eivät ehkä ole nähneet kasvojani kirjan takaa, mutta he ovat kyllä lukeneet nimeni sen kannesta, lappua on hyvin vaikea olla huomaamatta.

Työpaikalla minulla on tapana hamstrailla kiinnostavia kirjoja, uutuuksia tai palautuksia, ja jos puhelin soi, tai jos joku vanhempi rouva lähestyy tiskiä, on kirjat laskettava siihen paikkaan, tiskille tai hyllylle, työpöydälle tai sivupöydille. Minulla on tapana kuljetella muutakin, kyniä ja saksia, papereita ja leimasimia, paikasta toiseen, muistan ne kyllä, kuljetan ne takaisin keskeytysten jälkeen, mutta useimmiten järjestystä rakastavat kollegat ehtivät ensin, heillä on ylilunnollinen kyky huomata pienimmätkin poikkeamat ympäristössä (jos kirjakärry seisoo viisi minuuttia väärässä paikassa), he hermostuvat niistä, kynä muualla kuin kynätelineessä on heille aivan liikaa, he kiikuttavat kynät ja kärryt salamannopeasti takaisin ja saavat vääriä (?!) mielikuvia huolimattomuudestani. Ja kun sitten tarvitset strategisesti sijoittamaasi kärryä, laskeaksesi siihen painavan, vaivalla kootun kirjapinon, ei sitä näy enää missään. Siksi keltaiset laput ovat loistava keksintö, pistän niitä kaikkialle ja kirjani ja kärryni ja paperini jätetään rauhaan.

Mutta se keltaisten tarralappujen erinomaisuudesta. Lukemani kiinnostava kirja oli Poetiikkaa - seitsemän esseetä runouskäsityksistä (toim. Hytönen & Sutinen, Savukeidas: 2007). Seitsemän runoilijaa, viisi miestä ja kaksi naista, pohtivat esseissään kirjoittamisensa taustalla piileviä kirjoittamisen strategioita ja käsityksiä hyvästä runoudesta, omaa poetiikkaansa. Kirjoittajat lähestyvät aihetta eri suunnista, omalla tavallaan, toiset yleisemmin, toiset henkilökohtaisemmin. Pidin eniten kahden naisrunoilijan, Johanna Venhon ja Pauliina Haasjoen teksteistä. He kirjoittavat selkeästi ja kirkkaasti, vailla teoksen monien miesrunoilijoiden tekstien välistä tihkuvaa egoismia. Jotenkin se on silmiinpistävää, miten luovilla miehillä on niin kova tarve usein, missä tahansa sopivassa välissä, perustella omaa osaamistaan ja fiksuuttaan, kun taas naiset luottavat teksteihinsä, antavat niiden puhua puolestaan. Ja se riittää. Ehkä se on ymmärrettävä jako, naiset voivat olla rauhassa runotyttöjä, se on sopivaa, se on feminiinistä, ei sitä tarvitse perustella, se hyväksytään. Mutta runopoika asettaa miehisyytensä kyseenalaiseksi kun hän astuu feminiiniseksi mielletyn runoilun alueelle. Hänen on todisteltava miehisyytensä muulla tavalla, hänen täytyy olla paras, hänen täytyy olla kova, jotta hän voi asettua maailmaa vastaan, jotta hänet hyväksytään kirjoittavana ihmisenä ja miehenä samanaikaisesti. Se selittäisi ainakin egoismin.

Mutta piti sanoa siis jotakin esseekokoelman kahdesta naisrunoilijasta. Pauliina Haasjoki erittelee kiintoisasti runon monisäikeistä kirjoittamisprosessia esseessään: 'Miten ihmeellisyyttä kuunnellaan ja miten se kehystetään'. Johanna Venho taas lähestyy aihetta konkreettisesti, hän kertoo tarinan metromatkasta räntäsateen läpi, metrossa keskustelevat Runoilija ja sateesta kastunut Kirjallisuudenopiskelija. Lopussa Venho kiteyttää runon olemuksen kiehtovasti: "Tytön perässä väkijoukossa liukuportaisiin kompastui liehuvalahkeinen, pitkätukkainen tyyppi joka vilkaisi nolona ympärilleen: näkikö joku? Se on runo, hän ajatteli. Runo on se tuttava kadulla, joka ei kulje pitkin suoraa viivaa, askel mutkittelee, lahkeet lepattavat, rispaantuvat, takki roikkuu vinksallaan ja tukkaan on unohtunut kampa, kampa kumminkin."

Liiasta lukemisesta tulee uneliaaksi

2007-07-08T22:01:00.000+03:00

Liiasta lukemisesta tulee uneliaaksi. Pikkulintu koputtaa nokallaan ikkunaa, räpyttää siipiään lasia vasten, suljen tuuletusparvekkeen oven ettei se keksi lennähtää sisään. Keskeytän välillä, tartun yhteen keskeneräiseen runoon, en tiedä vielä tuleeko siitä mitään, on vaikea löytää täsmällisiä, sopivia sanoja. Kun saan rungon valmiiksi, luovutan, olen liian kärsimätön tänään, haluan valmista heti. Palaan takaisin Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen pariin.

Tänään:

2007-07-01T21:23:00.000+03:00

Olen istunut autossa märän spanielin vieressä, ja jotenkin penkillä on levää myös.

Olen syönyt Viennetta-jäätelökakkua ja kuunnellut kokemuksia New Yorkista.

Olen pelannut biljardia ja lyönyt ohi monta kertaa.

Olen kärsinyt kipeistä korvista ja pelännyt kuulovauriota (unohdin korvatulpat kotiin eiliseltä Maria Gasolinan keikalta).

Olen surffaillut netissä valaista kertovilla sivuilla ja työstänyt yhtä uutta samanaiheista runoa. (Luovutin jo: en enää yritä vältellä toistuvia valasmaisia ideoita, jos ne tulevat, niin ne tulevat, ehkä ne on vain kirjoitettava tyhjiin ja pois.)

Vokaaleja ja julkaistuja runoja

2007-06-30T11:00:00.000+03:00

Seison Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolla, hyllyjen ja ihmisten välissä, ja avaan malttamattomasti Kulttuurivihkojen tuoreen numeron sisällysluettelon kohdalta auki. Ja siellähän se on, minun nimeni! Tai ei, ei sittenkään, viimeinen kirjain on väärin, se on painovirhe, ajattelen, vain tässä kohdassa, vain tässä. Selaan nopeasti oikean sivun, ja siellä on sama juttu, minun nimeni, mutta ei ihan, viimeinen vokaali on väärä. Niin pieni heitto, ja silti tuntuu kuin katselisin jonkun vieraan ihmisen nimeä, vaikka runot ovat minun. Ja miten tyypillinen virhe, omituinen nimeni kuullaan aina ensimmäisellä kerralla täsmälleen niin, ja vaikka nimeni nähtäisiin kirjoitettunakin, se alitajuisesti korjataan väärin, ehkä a-vokaalit nimien lopussa sopivat paremmin suomalaiseen nimikulttuuriin, e-vokaalit ovat vieraita, aivan kuin nimi Helena on meillä a-päätteinen vaikka monessa muussa maassa se loppuu e-kirjaimeen, Helene.

Mutta joka tapauksessa tuntuu hyvältä nähdä omaa tekstiään painettuna, sillä runot ovat minun, kuitenkin, minun sanojani, ja niitä on kaksi aukeamallista. Se on tärkeintä.

Ampiainen

2007-06-26T23:00:00.000+03:00

Pudotan takin lattialle ja kassin, sytytän olohuoneen valon, kaikki muut lamput ovat palaneet loppuun, astun melkein ampiaiseen, viime hetkellä yli. Yksi kuollut taas, mistä niitä tulee, avoimista ikkunoista, niin kuin sateen tuoksu kun olen poissa. Pistiäisiin ne kuuluvat, ampiaiset, eivät mehiläisiin, luen internetistä, ne syövät toisia hyönteisiä, tappavat vahvoilla leuoillaan, mutta jätän silti katsomatta videon, jossa ampiainen syö kärpästä. Iltavuoron jälkeinen väsymys tuntuu nilkoissa asti, en jaksa korjata ruumista nyt, teen sen huomenna, sitä ennen täytyy vain muistaa missä se tarkalleen sijaitsee, messengerväittely ystävän kanssa on kesken, sekin koskee hyönteisiä. Kukkakärpäsiä oikeastaan, pitäisi hankkia elämä ehkä.

Juhannuksesta, valaista ja lomasta

2007-06-23T22:42:00.000+03:00

Autiolla palstanviljelyalueella valtava jänis pistelee poskeensa vihreitä porkkananvarsia. Räkättirastaan pulleat poikaset tuijottavat hölmistyneinä tien vieressä kun ohitan ne, on vieläkin kuuma vaikka kello on yhdeksän illalla, huppari on ihan liikaa. Tänä juhannuksena en ole juonut punaviiniä, enkä nähnyt kokkoa, toisin kuin kirjoitin vuosi sitten ensimmäisessä blogitekstissäni.

Tänä juhannuksena olen oikeastaan unohtanut koko juhannuksen, olen ajatellut lähinnä valaita ja lomaa, sitä miten ne voisi yhdistää, googlannut paikkoja joissa järjestetään valasretkiä. Ja jos hyvin käy, jos tilaa vielä on, olen elokuun lopussa Azoreilla ja näen omin silmin eläimiä, jotka eivät millään pysy poissa unistani, eivätkä runoistani, jostakin ne aina tulevat, uivat tekstin käänteisiin, sivulauseisiin, eikä sitä edes itse huomaa. Mieluiten olisin halunnut katsomaan Vienanmerelle maitovalaita, mutta retkiä ei järjestetä enää silloin kun olen lomalla. Ehkä ensi kesänä sitten.

Maitovalaista näin kerran hyvin vahvan unen: valkoiset pienet valaat uivat matalassa rantavedessä, jalkojeni ympärillä, hengenhädässä, joko meri oli täynnä myrkkyjä tai vesi haihtui, en tiedä, lopulta ne makasivat rannalla, tekivät kuolemaa, kaadoin vettä niiden päälle ja sivelin kohoilevia kylkiä, mutta en voinut mitään ja niiden älykkäiden silmien tuijotukseen ja raastavaan voimattomuuden tunteeseen heräsin. (Olen nähnyt eläimistä sellaisia unia ennenkin, usein). Jotenkin vain tuntuu että valaiden toistuville ilmestymiselle runoihini ja uniin on jokin syy, siksi minulla on vahva tunne siitä että niitä on nähtävä elävänä, omin silmin, juuri nyt. Niin kovasti toivon että matka onnistuu.

Valasmietteiden lisäksi olen lukenut Juha Itkosen romaania Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja vältellyt runoihin tarttumista: kohta, ihan kohta, luen vielä pari sivua, vielä yhden, ja sitten tiskaan ja pesen kylpyhuoneen lattian, poimin ikkunalaudalta kuolleen ampiaisen. Ja nyt onkin jo ilta ja ihan hirveän myöhä.

Ja kahvimaitoa ei sitten ole

2007-06-18T23:36:00.000+03:00

Ja kahvimaitoa ei sitten ole.

Ja olen juuri nähnyt ystäviä ja puhunut Kurt Vonnegutista ja maailmanlopusta ja kaurapuuron värisestä ihosta (onko se valkoista vai harmaata vai vaaleanruskeaa?).

Ja kävellyt Ruttopuiston poikki ja ajatellut että pitäisi olla kaulahuivi tai ehkä käsineet.

Ja ollut hirveän hyvällä tuulella.

Myöhempien aikojen pyhät bussissa

2007-06-17T21:26:00.000+03:00

Kauppakasseistani leijailee makea toffeen tuoksu, chai latte -tee, miten se voi tuoksua toffeelle? Bussiin astuu kaksi nuorta mormonimiestä. Hätkähdän, miehet ovat kuin suoraan Juha Itkosen hienosta romaanista Myöhempien aikojen pyhiä (2003), en voi välttää tuijottamista, ovatko he todellisia, romaanin lukemisesta ei ole kuin kaksi päivää. Siinä he istuvat, melkein vastapäätä, ihan kuin kirjan David ja Mark, toinen tumma ja kaunis, toinen vaalea ja hörökorvainen. Tummalla on kädessään lehtinen, jonka kannessa on imelä suurisiipinen enkeli. Hän syventyy siihen, nuokkuu välillä, katselee ympärilleen, vaalea tuijottaa ikävystyneesti ikkunasta ulos, he eivät puhu toisilleen sanaakaan koko matkan aikana, kuin olisivat kyllästyneet toistensa jatkuvaan seuraan, ihan niin kuin David ja Markkin. Miten amerikkalaisilta he näyttävät, miten kaunis tumma mies onkaan, jotenkin surullista, miten hukkaan sellainen kauneus menee, tajuaako hän sitä edes itse. Katselen hetken ohilipuvaa maisemaa hurskain amerikkalaisin silmin, matalia kerrostaloja, kesävaatteisia nuoria tyttöjä ja tatuoituja kaljuja miehiä mäyräkoirineen. Mutta kaunista on, kaikkialla on vihreää ja lintuja. Ja sitten on ryhdistäydyttävä, sympatiani vieraita mormonimiehiä kohtaan on hullua, eivät he ole David ja Mark, en minä tunne heitä ollenkaan.

Myöhään illalla kävelen keskusmetsässä, aurinko tulee vastaan, se paistaa niin matalalta että kivenmurikat erottuvat, niillä on pitkät varjot. Kotona selvitän tiskivuoren ja istun puhtaissa, viileissä lakanoissa lukemassa Kurt Vonnegutia maanantain lukupiiriä varten.

Perjantai

2007-06-15T17:27:00.000+03:00

Keitän kahvia ja kuuntelen Wojciechin uusinta, Sointula-levyä, lujalla. Köynnös työntyy parvekkeen ovelta sisään, Herra Rattus istuu vastapäätä ja puhuu. Herra Rattuksella on hiljainen ääni, en kuule aivan kaikkea, musiikki on voimakkaampi, musiikki on niin hyvää, mutta ei se mitään vaikka en kuule, nyökyttelen, kofeiini kiertää ympäri kehon, musiikki menee ihosta läpi. Herra Rattus ei huomaa väsymystäni, se kertoo kuono kiihtymyksestä väristen, sen sanoissa on kesän keveys ja valo, pensaiden vihreä. Tiskit ovat yhä tiskaamatta, pöly kerrostuu lattialle, ja näen taas hämähäkin, ihan pienen, niin pienen ettei se haittaa. En halua puhua mitään, en kuunnella, en ketään, en kenellekään.

Voileipä

2007-06-13T22:32:00.000+03:00

Jos olisi edes tilaa tehdä yksi voileipä tämän tiskivuoren keskellä.

Jälleennäkemisistä, Aurajoesta ja aikuisuudesta

2007-06-10T20:32:00.001+03:00

Aurajoen rannassa paistaa aurinko ja ihmisten kasvot, on puhetta, sitten hämärää ja jälleennäkemisiä. Siltaa ylittäessäni tajuan unohtaneeni vilkaista vanhan asuntoni ikkunaa: asuuko siellä joku. Ja kun kävelen yliopistonmäkeä, en tunne haikeutta, puut tuoksuvat, tuntuu hyvältä nähdä rakennukset ja kaikki, hymyilyttää, mutta enää en tunne ikävää takaisin. Muistan niin hyvin miltä tuntui vuosi sitten samaan aikaan, samoja rappuja noustessa. Ystävän luona nukun huoneessa, jonka ovessa lukee lapsen käsialalla: asiattomilta pääsy kielletty. Olikohan minunkin huoneeni ovessa samanlainen kun olin lapsi, varmaankin, ainakin jollakin sisaruksistani oli. Sytytän valot kuunsirppiin, se loistaa seinällä keltaisena, katosta riippuvassa auringossa on kirkkaampi valo.

Miten nopeasti aikuisuus tapahtuu, yhdellä keskustelulla, yhdellä puhelinsoitolla, en vieläkään oikein tajua. Että syyskuussa aloitan työn, jossa voin olla niin kauan kuin haluan, että enää ei tarvitse kirjoittaa työhakemuksia, jännittää haastatteluja. Että sellaista oikeasti voi tapahtua - minulle.

Ja linnut, ne laulavat koko ajan

2007-05-30T21:29:00.000+03:00

Asunnossa on kuuma, yöllä kapuan kylpyammeeseen avatakseni pienen, vanhan ikkunan. Tiivisteet roikkuvat, ikkunanpielien maali hilseilee ja äkkiä metsä on siinä, yölinnut ja syreenit. Stressi tulee uniin asti, unet kierrättävät arjen silppua, keskustelunpätkiä, kasvoja, ja linnut, ne laulavat koko ajan.

Silti yritän myös kirjoittaa, tehdä runoa unesta jonka vähän aikaa sitten näin. Se oli vahva uni, jo valmiiksi kuin runokuva, mutta silti se ei käänny helposti sanoiksi. Luen Bo Carpelanin Kesän varjoja, niin lyyristä proosaa, jotain samaa kuin Haahtelassa. Osaisinpa lukea ruotsiksi myös. Miten aika kerrostuu, kuvat kerrostuvat, ja kertomisen rytmi, miten siitä nauttii: " Aurinko oli alkanut tosissaan lämmittää. Isällä oli takki käsivarrella. Äiti varjosti silmiään kädellä, kääntyi ympäri: Mattias! On kuin yhä kuulisin hänen äänensä, kuulisin isän rykäisyt ja Jonaksen kiljahdukset ja näkisin kaiken mikä liikkui, pienimmätkin otukset: muurahaisten polun, sisiliskon joka vilahtaa ruohikossa, pilvien varjot jotka tyynesti vaeltavat yli peltojen, yli minun. Missä on se aika joka meidät erottaa"? (Bo Carpelan: Kesän varjot, Otava, 2005)

Sumu on ulkopuolella, ei minussa

2007-05-27T00:38:00.000+03:00

Puolenyön aikaan kaupunki näkyy sumun läpi, mutta se on todellista sumua, ulkopuolella, ei silmissä, ei minussa. Mainosvalot loistavat kirkkaina, odotan bussia. Miksi nykyään aina baarissa, kesken keskustelun ja hyvän seuran ajattelee vain sitä että olisi mieluummin kotona, omassa sängyssä. Kääntelemässä jonkin hyvän kirjan sivuja, tai mitä vain, keittämässä teetä, Herra Rattuksen puhellessa taustalla. Ja siinä Elielinaukiolla, sumussa, kirkas selväpäisyyden hetki, tyytyväisyys siitä, että sumu on vain ulkopuolella, ei minussa, niin kuin muilla bussinodottajilla.

Ajattelen viereisessä pöydässä istunutta vanhaa tuttavaani, joka vaihtoi savukkeen polttamisen lomassa suudelmia jo ties kuinka monennennen tyttöystävänsä kanssa. Tyttö on kaunis ja nuori ja niin valoisa hän on, että se loistaa silmistä asti ja kaikkialle. Voiko ihminen todella rakastua niin monta kertaa? Kuinka monta sellaista tunnetta ihmismieli kestää? Minä en usko että voisin, en niin monta kertaa, ei sellaiseen olisi tarpeeksi vahva. Vai tuntevatko ihmiset vain niin eri tavalla. Jos kaikki rakastetut vain sulautuvat yhdeksi jatkumoksi, yhdeksi kehoksi, sinä humalan hetkenä ja se ketä suutelee, onkin yhtäaikaa he kaikki ja kaikki se tunne. Siinä savukkeiden välissä. Ja onko sillä sitten niin suurta merkitystä, lopultakaan?

Hämähäkki

2007-05-23T22:35:00.000+03:00

"Lampans ljus föll ut över gräset och syrenbusken. Mycket svagt kröp det in bland skuggorna där Mårran satt och var ensam med sig själv." Kesken Tove Janssonin lukemisen huomaan sängylläni hämähäkin, siinä lukulampun keltaisessa valokeilassa, yhtä mustana kuin kaihoisasti ikkunaa katseleva Mörkö kirjan kuvassa. Nousen yllättyneenä ja luotisuorana pystyyn ja sitten sitä ei enää näy. Puistatukset väreilevät kehon läpi kuin sähköisku, ravistelen sänkyvaatteita (varovaisin ottein, sillä mistä sen tietää jos se piileskelee laskoksissa ja ryömii hihastani sisään) imuroin nurkat ja tajuan, turhaa. Hämähäkin mentäviä rakosia on liikaa, se voi olla ihan missä tahansa, kirjahyllyssä kirjojen takana, lattialistojen välissä. Se voi tulla esiin koska tahansa, silloin kun en huomaa, yöllä kun nukun, se voi kulkea vuoteeni poikki, kasvojeni yli. Se voi sijaita tyynylläni, poskeni vieressä kun herään. Vieläkin puistattaa, niskassa tuntuu kihelmöintiä, ihan kuin se kävelisi siellä. Hämähäkit ovat vastenmielisintä mitä tiedän, niiden äänettömyys, kahdeksan jalkaa. Lapsuuteni toistuvissa hämähäkkipainajaisissa makasin vuoteessani hämähäkinraatojen peittämänä. Kuolema ei tee hämähäkistä yhtään sen kauniimpaa: kuiva käpristynyt ruumis, liiskaantunut läntti, silti hämähäkki. En saa mielestäni luontodokumentissa näkemääni lähikuvaa hämähäkin päästä ja leuoista. Siitä miltä hämähäkki näyttää kun se syö kärpästä. Tänä yönä en ehkä nuku.

Onnistumisen elämyksiä

2007-05-22T10:32:00.000+03:00

Tuomet ovat kukassa ja angervot, niiden tuoksu tulee ikkunasta sisään, yölintu laulaa. Herra Rattus näkee unia. Sen häntä riippuu ikkunalaudalta, korvat liikahtelevat. Teemukini on taas tyhjä. Olen saanut elämäni ensimmäisen ruotsinkielisen romaanin luettua ja ymmärsin lähes kaiken. Ehkei se olekaan niin vaikeaa. Onnistumisen elämyksen rohkaisemana aloitan toisen, Tove Janssonin Pappan och havet.

Vanha nainen metsätiellä

2007-05-16T22:56:00.000+03:00

Kello on melkein puoli kymmenen illalla, rastas laulaa, kaniini viilettää pensaikkoon, näen vain hännän ja pyöreän takamuksen, josta tunnistan, se ei millään voi olla jänis. Ohitan vanhan naisen raskaine laukkuineen, mistä hän tulee, tähän aikaan, miksi hän oikaisee yksin keskuspuiston läpi? Naisen olemuksessa on jotakin haurasta, surullista.

Palstanviljelyalueella ei näy enää ketään, ei kuulu edes tiputtavia hanoja, ylämäkeen käveleminen tuntuu reisilihaksissa. Kun palaan samaa tietä takaisin, näen naisen taas. Hän istuu kivellä, selkä tielle päin, laukut molemmilla puolillaan. Hän katselee puiden latvojen ohi, ilta-aurinko viipyy vielä, hän hengittää syvään ja puhaltaa savua, toisessa kädessään hän pitelee imuketta, jossa palaa savuke. Miksi hän istuu siinä, yksin tähän aikaan? Keskellä metsää? Ehkä hänkin näki kaniinin, tai ehkä linnut saivat hänet jäämään, puiden runkojen hämärtyvä kehä. Hänen hartiansa ovat varmat, ne nojaavat vasten ilmaa, vasten tietä, pelkäämättä uhmaavat vieraita kulkijoita, joiden lähestymisen voi vain kuulla. Eikä nainen edes vilkaise sivulleen, kun ohitan hänet jälleen, hän katsoo puiden latvojen ohi, hän kuuntelee lintuja. Eikä hänen olemuksessaan ole mitään haurasta eikä surullista, kuvittelin vain niin. Koska nainen oli vanha ja yksin. Koska hänen laukkunsa näyttivät niin raskailta.

Lukupiiristä, vieraista ja toisesta työpäivästä

2007-05-15T11:20:00.000+03:00

Märkä asvaltti tuoksuu, vaikka raitiovaunussa haiseekin virtsa, on jotenkin liikuttavaa miten huolellisesti ystävä levittää vieraiden sateenvarjot auki kylpyhuoneeseen, minunkin hävettävän rikkinäisen varjoni, joka juuri ja juuri estää hiuksia kastumasta. On kotoisaa istua ystävän asunnossa, piirissä lattialla, kirja kädessä, teemuki toisessa, lukupiiri, tosiaan. Vaikka en kaikkia ihmisiä niin hyvin tunnekaan, on silti vapautunut olo, kaikki assosioivat vapaasti, kenenkään ei tarvitse pelätä sanooko jotakin tyhmää. Minä ainakin sanon, monta kertaa. Kun astun taas ulos sateeseen, repsottavan varjon alla, ihmiset jäävät vielä, keskustelu jatkuu, minä kävelen katua alas, raitiovaunuun. Lasipalatsin kahvilan ikkunan takana odottaa veljeni puoliso reppuineen, on mukava vaihtaa kuulumisia, edellisestä tapaamiskerrasta on jo aikaa.

Aamulla keitän kahvia kuumeiselle puolisukulaiselle, mitenkuten hän selviää koulutuspäiville Pasilan kirjastoon, itse menen toista päivää töihin, iltavuoroon, sateenvarjon alla jälleen. On mukavaa olla töissä taas, vaikka olenkin nukkunut huonosti, ruoka ei maistu, hermoilen aina liikaa sitä osaanko olla oikealla tavalla uudessa tilassa, olla huomaamaton ja näkyvä oikeissa tilanteissa. Etten vain tee mitään epäsopivaa, etten vain lipsauta mitään tyhmää.

Tiuskin Herra Rattukselle

2007-05-11T11:43:00.000+03:00

Lintu laulaa, aamupäivän aurinko nostaa asunnon lämpötilaa, stressi tekee huonotuuliseksi, tiuskin Herra Rattukselle. Se vain hivelee viiksikarvojaan, katselee nurmikolla hypähtelevää oravaa, eikä kuuntele edes. Soitan Björkiä ja Coldplayta, ehkä hermostuneisuus tasaantuisi. On tehtävä vaikka mitä ennen töiden alkua, ja ehdittävä vielä hoitaa ihmissuhteita ja harrastaa liikuntaa. Ja koko ajan mielessä häilyy keskeneräinen runosarja, jota ei ehdi ajatella nyt. Huomenna kyllä tartun siihen, en lähde kotoa minnekään.

Kukkiva puu

2007-05-09T12:48:00.000+03:00

"Miksi aina pitää avata suunsa ennen kuin ajattelee?", kysyn Herra Rattukselta kun juomme illalla teetä. Herra Rattus laittaa teehensä kaksi lusikallista sokeria (minä en koskaan käytä sokeria teessä, mutta maitoa kyllä aina) ja hämmentää hartaasti, se koettaa sanoa jotakin lohdullista, mutta oikeastaan se ei tiedä miltä minusta tuntuu, se itse on hyvin tarkka puheissaan.

Tänään luen sanomalehdestä että eilen näkemäni kukkiva puu oli koristekirsikka, se ei tee ollenkaan kirsikoita, mutta kaunis se on kuitenkin, tuomen kukkiin ja syreeneihin on vielä aikaa. Vanhat ruotsinkirjat palauttavat minut ajassa taaksepäin, kuinka kauan siitä onkaan. Kuvat ovat niin huvittavan vanhanaikaisia, ihmisten vaatteet, kappaleissa on tuttuja lauseita, muistan pulpetin viileyden kyynärpäitä vasten, näkymän ikkunasta ja opettajan äänen. Pitkät, loputtomat iltapäivät.

Rastaista ja ruotsista

2007-05-06T23:43:00.000+03:00

Ystävän luota kotiin palattuani teen vielä lenkin keskuspuistoon. Metsätiellä leijuu vahva hevosenhaju, rastaat kuopsuttelevat kuivia lehtiä, ne eivät pelkää vähääkään, vaikka ohitan ne ihan läheltä. Ajattelen uutta, tekeillä olevaa runoa, tiedän runon tilan, tilanteen, mutta en muuta. Ajattelen viikon päästä alkavia töitä, asiakaskunnassa tulee olemaan paljon ruotsinkielisiä ja ruotsin puhuminen jännittää, kieli ei ole lähimainkaan hallussa, ei ole koskaan ollutkaan. Mutta ei auta, pakko yrittää, vaikka takelteluksi menisikin.

(Tänä viikonloppuna olen myös käynyt katsomassa Spiderman-elokuvan, sekä kärvistellyt Euroviisuklubilla, toimittajaystävän ympäripuhumana...)

Vappuvieraita ja David Lynchiä

2007-05-02T01:19:00.000+03:00

Ehkä ei ollut maailman loistavin idea mennä katsomaan David Lynchin Inland Empirea päivän viimeiseen näytökseen, yötä vasten, valmiiksi univelkaisena ja krapulassa. Pimeään asuntoon oli epämiellyttävää palata, elokuvassa astuttiin koko ajan vieraista ovista sisään, tuttuihin ja samalla outoihin, toisissa ajoissa tai toisissa todellisuuksissa sijaitseviin huoneisiin. Nyt olen varuillani kuin jänis, ylivirittyneessä mielentilassa, tänä yönä nukun valot päällä. Inland Empire kuitenkin oli häiriintyneen yöunen arvoinen, pidin kovasti sen intensiivisestä, tiheästä, jännitteisestä tunnelmasta ja hienoista dialogeista, tarinoista tarinoiden sisällä. Harvaa kolmituntista elokuvaa jaksaa katsoa vilkaisematta kertaakaan kelloon.

Juhlimisen jäljet näkyvät ja tuntuvat, kylmässä yöilmassa bussia odotetut minuutit hermostuttavat enemmän kuin vappuaaton loputon taksijono, olen väsynyt ja hirvittävän alakuloinen, tiskit ovat tiskaamatta, vieraiden läsnäolo vaikuttaa vielä, tuoli ei ole pelkkä tuoli, minun tuolini, vaan siltä on joku aikaisemmin noussut, ovi ei ole pelkkä ovi, minun oveni, vaan se on ovi, jonka ystävät ovat perässään sulkeneet. Mutta aamulla on toivottavasti valoisampi mieli.

Sataa tuuletusparvekkeelta sisään

2007-04-29T23:32:00.000+03:00

Viikko livahtaa otteestani jonnekin, sateiseen metsään, sataa tuuletusparvekkeelta sisään, asunnossa tuoksuu puhtaille lattioille ja pyykille. Aloitettuja kirjoja lojuu pöydällä, sängyllä, lukemattomia ikkunalaudalla, mitä enemmän aikaa on sitä vähemmän sitä on, kaikki jää kesken. Olen kävellyt paljon, ajatellut, katsellut kuinka rastaat kuopsuttelevat kuivia lehtiä. Saanut valmiiksi vain neljä runoa, oman kirjoittamisprosessin hitaus tuskastuttaa, pitäisi saada enemmän tekstiä aikaan, kun aikaa on. Mutta ajatukset kiteytyvät hitaasti lauseiksi, säkeiksi, en pysty pakottamaan niitä. Juon teetä kurkkukipuuni, ei saa tulla kipeäksi, huomenna on tulossa vappuvieraita.

Ihmissusi

2007-04-20T13:13:00.000+03:00

Unessa istun kiikkerillä rattailla ajajan vieressä, ajaja on veljeni, tiedän sen, vaikka hänellä on vieraat kasvot. Hevoset kulkevat metsätietä sinisenpimeiden kuusten ohi, on kiire, on ehdittävä nopeasti metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, vanhempieni taloon, ihmissusi liikkuu lähistöllä. Matka on pitkä, puhelemme, veljeni kääntyy sanoakseen jotakin ja yhtäkkiä tajuan: ihmissusi istuu vieressäni. Hän ei tiedä että tiedän, hän ei saa huomata että tiedän. Hevoset ravaavat rauhallisina eteenpäin, kuu paistaa, pääsemme perille vanhempieni ruoantuoksuiseen, lämpimään tupaan. Istumme päivällispöydässä lukittujen ovien takana, kaikki ovat hyvällä tuulella, olemme yhdessä ja turvassa. Vain minä tiedän ettei se ole totta: ihmissusi istuu pöydän päässä ja haarukoi lihapullia lautaseltaan. Ja siihen tunteeseen herään, on sytytettävä valo, uni tuntuu liian todelliselta. Kännykkä piippaa, saan tekstiviestin toiselta joka valvoo ja heti tulee turvallisempi olo, kuin telepatiaa, kuin olisimme aina öisin unettomia yhtä aikaa, kuin toinen tietäisi heti milloin olen yksin ja tarvitsen häntä.

Unesta ja tekstiviestistä on hyvin kauan aikaa. En ole enää vuosiin saanut tuollaisia yöllisiä tekstiviestejä, vaikka ne ovatkin parasta mitä tiedän, enkä ole aikoihin nähnyt noin vahvaa, kokonaista unta. En tiedä miksi uni tuli mieleeni juuri nyt, ehkä olen ajatellut viime päivinä paljon menneitä asioita, tai sitten se johtuu juuri lukemastani Stephen Kingin teoksesta Kirjoittamisesta (2006). En ole mikään kauhugenren ystävä, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten masokistista viehtymystä pelkäämiseen. Minusta se ei ole miellyttävää, yhdenkin vahingossa nähdyn kauhuelokuvan jälkeen nukun viikkoja valot päällä, hikoilen yöpaitani nihkeäksi. Mutta Kingin muistelmateos on kiinnostava, hän kirjoittaa hauskasti työstään, teoksiensa synnystä, perhe-elämästään. Ja kuinka hellyyttävää onkaan äidin ylpeys pojastaan:

"Dave herätti minut aamulla varttia yli kuusi. Hän kuiskasi oven takaa että äiti taisi olla viimeisillään. Isoon makuuhuoneeseen päästessäni Dave istui äidin vierellä vuoteen reunalla ja piteli hänen suussaan tupakkaa. Äiti vuorotellen imi sitä ja haukkoi rohisten henkeä. Hän oli vain puoliksi tajuissaan. Hänen silmänsä siirtyivät Davesta minuun ja takaisin Daveen. Minä istuuduin Daven viereen, tartuin tupakkaan ja pitelin sitä hänen suussaan. Hänen huulensa puristuivat suodattimen ympärille. Yöpöydällä oli Carrien vedoskappale kirjapainosta. Se heijastui moneen kertaan yöpöydän juomalaseista. Ethelyn-täti oli lukenut sitä hänelle ääneen noin kuukauden ajan ennen kuin hän kuoli." (Stephen King: Kirjoittamisesta, Tammi, 2006, suomentanut Ilkka Rekiaro)

Mutta nyt aurinko paistaa, enkä näköjään millään pysty keskittymään, koska ajatukseni poukkoilevat vuosien takaisiin uniin. Tällä hetkellä työn alla oleva runo on äärimmäisen vaikea, mieleeni pulpahtelevat lauseet eivät millään suostu taipumaan oikeanlaisiksi ja olen hirvittävän huonolla tuulella. On yritettävä kuitenkin, käytävä ehkä pitkällä kävelylenkillä.