Kukka ja kortti

"Pitäisi ehtiä kukkakauppaankin", sanon Herra Rattukselle samalla kun tuskailen kortin kanssa. Tänään on surullinen olo. Ajattelen eilisiltaista keskustelua ystävän kanssa, ystävä oli juuri lukenut suosittelemani Joel Haahtelan Perhoskerääjän, mietimme miten surullista kaikki lopulta on, miten muistojen laahus kasvaa kun vanhenee, miten kaikki kantavat mukanaan kipeitä asioita, menetettyjä ihmisiä, tilaisuuksia. ("Mutta tuota et kyllä korttiin pistä", huomauttaa Herra Rattus tähän väliin ja minä tiuskaisen että en tietenkään, en pikkusiskolle jolla kaikki on edessä, ei sellaista voi sanoa, vaikka tänään minulla on hyvin vähän mielessä mitään positiivisia elämänohjeita ylioppilaalle). Ystävä sanoo, että hän ei halua ajatella mennyttä, on elettävä tässä hetkessä ja hän on oikeassa, myöhäiskevään ilta on kaunis, aurinko osuu jugendtalojen kattoihin, joku lintu laulaa, alkaa olla jo vähän kylmä, ohi kävelee kaljupäinen mies rottweilerinsa kanssa, miehellä on kädessä kaljakassi, koira kantaa ylpeästi koiranmakkaraa, johonkin rappukäytävään he katoavat ja minusta ainakin koira näytti hirveän onnelliselta. Istumme siinä, tyhjät siiderituopit edessä, pitäisi tehdä lähtöä, eikä kumpikaan saa noustuksi, kiedon kaulahuivia paremmin ja ajattelen miten lohdullista on, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua kaikesta, joiden kanssa voi istua hiljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, kuunnella kaupungin ääniä.

Loppukevät

"Sinä et nykyään ole edes koskaan kotona", sanoo Herra Rattus, "et siivoa, et kirjoita enää päiväkirjaa, laiminlyöt kirjoitusprojektiasi, ja eikö sen pitänyt olla kaikkein tärkein?" Herra Rattus on oikeassa, pölykoirat juoksentelevat sängyn alla ja näen faaraomuurahaisen taas (ehkä se on löytänyt kaoottisesta kodistani vastaanottavaisen pakolaiskeskuksen tässä myrkytyksenjälkeisessä maailmassa). Nyt olen kuitenkin kotona ja yritän ajatella tekstejäni, joita olen vältellyt, jotka olen sysännyt syrjään kaikkien muiden menojen tieltä ja joita silti ei saa kokonaan mielestä, ne kolkuttavat takaraivossa kuin huono omatunto, kuin jatkuvasti tekeillä oleva gradu.

Ja mistä ne oikeastaan kertovat, pohjimmiltaan? Ihmisistä jotka asuvat laatikkoasunnoissaan, vieri vieressä ja silti niin kaukana toisistaan että kahden ihmisen välillä on aina lasi, johon kumpikaan ei osaa koputtaa, ihmisistä jotka hoitelevat kasvejaan tai uppoutuvat omituisiin kiinnostuksen kohteisiinsa niin intohimoisesti että unohtavat lasintakaisen maailman joka ei oikeastaan ole koskaan yhtä ihmistä kaivannut. Ihmisistä jotka ovat koko ajan hirveän huolissaan jostakin, jotka eivät koskaan lakkaa ihmettelemästä toisiaan, miten merkillistä, miten omituisia me kaikki olemme ja niin erillisiä, niin kulmikkaita ja vaikeita ymmärtää ja elämä, tässähän se on, mutta miten siihen osaisi tarttua, mitä ihmettä sille pitäisi tehdä että se ei vain mene rikki - ehkä se onkin parasta jättää toisten huoleksi vain.

Niinpä niin. Tässä istun eikä mieleen tule ainuttakaan uutta ajatusta. Herra Rattus on nukahtanut ikkunalaudalle auringon lämpöön, se huokailee tyytyväisenä unissaan, kaikki on taas niin kuin ennenkin, olen kotona. Ulkona on loppukevät ja se on yhtä hämmentävä kuin aina, se suorastaan vaatii osallistumista, houkuttelee lasin toiselle puolelle.

Räjähtäminen

Näen unta pommikoneista. Niiden ääni kuuluu kaukaa, pakenemme läheiseen metsään, se on lapsuuteni mäntymetsä, puut ovat harvassa, on valoisaa, puiden rungot hehkuvat oransseina auringonpaisteessa. Painaudumme maahan, neulasia vasten, minulla on punainen takki, tajuan sen vasta nyt, ehkä se loistaa kauas, korkealle taivaalle. Käsivarret pään suojana mietin miltä räjähtäminen tuntuu, sattuuko se? "Olet lukenut liikaa sota-aiheisia romaaneja viime aikoina", huomauttaa Herra Rattus ja se on kyllä oikeassa. Katselemme ikkunasta pelotonta auringonpalvojaa kerrostalon pihalla, mies uhmaa kevään petollista säätä ja melanoomaa. Mikäs siinä, omapa on ihonsa.