Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa

"Haaveilulla ei ole mitään tekemistä runouden kanssa", sanon Herra Rattukselle, "pikemminkin se estää sitä, niin ja flunssa". Kirjoittaminen takkuilee, on vaikea keskittyä, ajattelen kaikkea muuta, on aamupäivä ja se hupenee nopeasti, iltavuoro lähenee, pitkä ilta. Herra Rattus on tottunut yksinpuheluihini, se ei varmaankaan edes kuule mitä sanon, keitän kahvia uudelleen ja uudelleen, muistan juoda sitä vasta kun se on jäähtynyt haaleaksi, niin ettei sitä tee enää mieli juoda, ja sitten on noustava koneen ääreltä taas. Perustelen katkonaisia ajatuksiani keväällä (aina on joku syy!), miksi luovuus on niin haurasta, herkästi häiriintyvää.

Ensimmäinen

(Näin juuri elämäni ensimmäisen faaraomuurahaisen kävelemässä pitkin kylpyhuoneen seinää. Aika pieni. En viitsi mainita Herra Rattukselle mitään, ettei se hermostu...)

Faaraomuurahaisia

Me olemme nyt kotiutuneet, Herra Rattus ja minä. Näyttää jo kodilta, on matot ja verhot, vaikka minä haaveilenkin vielä kunnon työtilasta, että olisi lisää kirjahyllyjä ja lisää pöytätasoja, joille levitellä tekstiliuskoja ja tutkailun kohteena olevia kirjoja, nyt ne lepäilevät viuhkana milloin sängyllä tai lattialla ja illan tullen kasaantuvat pinoiksi nurkkiin. Herra Rattusta ei haittaa enää valo, siitä on mukava makailla ikkunalaudalla paistattelemassa päivä. Yhtäkään lihavaa sokeritoukkaa ei ole näkynyt (eikä laihaakaan) ei siiran siiraa, ei turkiskuoriaisia, ei hämähäkkejä. Mutta faaraomuurahaisia täällä on, ainakin päätellen hissin oveen teipatusta lapusta jossa ilmoitetaan tuholaistorjunnasta kahden viikon kuluttua. Herra Rattus valittaa unettomuutta. Se ei uskalla nukkua koska pelkää, että muurahaiset ryömivät yöllä sen korvista sisään. En käsitä miten rotta voi pelätä muurahaisia. Minusta ne eivät ole läheskään niin vastenmielisiä hyönteisiä kuin siirat tai kuoriaiset tai sokeritoukat. Tai en voi ehkä vielä sanoa niin, koska en ole toistaiseksi nähnyt ainuttakaan faaraomuurahaista. Ja miksi ne ylipäänsä edes haluaisivat ryömiä Herra Rattuksen korvista sisään?

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt

Miten eri tavalla kirjoittaja lukeekaan runoa kuin kirjallisuustieteilijä! Lukiessani huomaan toimivani kuin auton rassaaja, puran runoa osiin, mutta en niin kuin kirjallisuudentutkija, en pura runosta merkityksiä, vaan katson miten se on rakennettu, miten se toimii. Luen niin kuin kirjoittaisin, inspiroidun hienoista lauseista ja melkein tunnen kirjoittajan onnistumisen elämyksen, miltä tuntuu synnyttää sellaisia lauseita.

Sijaitsen uudessa osoitteessa nyt, tavaraa on vielä purkamatta, vielä tuntuu kuin olisin kylässä vain, liikun asunnossa tunnustellen, varoen kuin vieraan nurkissa. Herra Rattus ei ole tyytyväinen, täällä on liian valoisaa, liian avaraa, se on linnoittautunut kirjahyllyn kätköihin, mutta turhaan se pakoilee, valo yltää sinne myös. Mutta minä viihdyn, on tilaa hengittää ja ajatella, kuljeskella edestakaisin, törmäämättä huonekaluihin. Ja täällä Helsingin sydämessä: korkeat talot joiden seiniin kevätaurinko paistaa, raitiovaunujen kolke ja merenranta kävelymatkan päässä.