tiistaina, tammikuuta 29, 2008

Että näitä pimeitä aamuja

Että näitä pimeitä aamuja. Kun sulkee silmät, seinissä on säkenöivän keltainen tapetti, niin kirkas että silmiin sattuu, ne tarvitsee vain avata ja huone on pimeä taas, toisella laidalla vain Herra Rattuksen kiiluvat silmät. Se on yöeläin, se näkee pimeässä paremmin, vaikka se ei itse näy, silmät vain.

Ja todellako kello on niin paljon että on sytytettävä keittokomeron valo ja eteisen valo ja kylpyhuoneen? Miten sukat ovat hukassa aina aamuisin ja avaimet, miten tavarat lipeävät otteesta, kahvinporot narskuvat paljaiden jalkojen alla.

Runous sanoo kaiken niin paljon paremmin: "Olen huijannut vain hiukan./ Joinakin päivinä voimia ei ole,/ ei sitä kukaan usko,/ on vain napitettava takki// ja mentävä ihmisten eteen,/ näytettävä niille,/ voit tehdä mitä ikinä tahdot,/ ja kaiken ne tahtovat,// vähän ylimääräistä,/ tuntematta häpeää,/ tuoksua kukalta." (Sanna Karlström: Päivänvalossa, Otava, 2007)

keskiviikkona, tammikuuta 16, 2008

Ovea ei sitten kannata avata

Ovea ei sitten kannata avata, ei kenellekään, ei vaikka ovikello miten soisi. Eikä vieraita, tai no ehkä yksi, jos ollaan siivosti. Ja ja ja. Muutaman tunnin päästä lennän Madridiin ja jakelen Herra Rattukselle ohjeita. Mutta se vain hypistelee viiksiään ja tuijottaa minua kuin idioottia.

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

Unien kylpyhuoneissa

Unien kylpyhuoneissa kaikki on ränsistynyttä, lattiat tulvivat vettä, joku putki on haljennut, kaakelit ovat irrallaan, väistelen kraatereita lattialla ja kun kuljen eteenpäin, kylpyhuoneet jatkuvat ja jatkuvat, muuttavat muotoaan. Herätessä kurkku on karhea, toivottavasti flunssa ei vaan iske taas, Herra Rattus on ollut hereillä jo kauan, se katselee ikkunasta ulos, onneksi lumi ei ole vieläkään sulanut. Mietin miksi näen jatkuvasti unia kylpyhuoneista, erilaisista ja aina yhtä ongelmallisista. Ehkä viemäröintiin kiteytyy jotenkin kaikki se ihmiskunnan, ihmisen nurja puoli, primitiivisyys, sellainen, jota mieluummin olisi ajattelematta, jokin jonka hallitsemattomuus kammoksuttaa. Ja joka kuitenkin uinuu tiedostamattomassa koko ajan.

Keitän Herra Rattukselle (Joka muuten voi aina olla tasan niin primitiivinen kuin haluaa. Minkähänlaisia esiprimitiivisiä asioita se tiedostamattomassa sitten liikehtii, vai liikkuukohan siellä mitään?) kahvia ja itselleni, katselen kaihoisasti kirjapinoa, mutta nyt ei vaan ehdi, kohta pitää lähteä töihin, astua ulos lumeen, kiteytyneeseen veteen. Vesi? Vai olisiko vesi sittenkin keskeisempi elementti näissä unissa...

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008

Tänään ajattelen mustavalkoisesti

Tänään ajattelen mustavalkoisesti, ehkä se johtuu lumesta joka tulee humisten alas, rapisee hartioille, puut ovat mustia lunta vasten ja lumen ääni, se täyttää koko metsän. Katulamput ovat kuin suihkuja rivissä, valokeilassa näyttää kuin sataisi sillä kohtaa vain ja lapsia tulee vastaan, hypähdellen, kieli ulkona.

Olen lukenut koko päivän, tylsiä kirjoja, mutta työn puolesta täytyy joskus sitäkin, mielipiteeni ovat jyrkkiä juuri nyt, vaikka lumi pehmentää askelta kenkien alla, vaimentaa maailmasta terävyyden. Että en vain pidä Steinbeckistä, että tänään kaikki pappaklassikot saisi vapaasti heittää päin seiniä, ainakin amerikkalaiset, Hemingwayt ja muut (paitsi ei Truman Capotea, tietenkään!), miksi joitakin kirjoja arvostetaan edelleen niin korkealle, vain siksi että niin on aina tehty?

Joku huutaa koiraansa, lumi tuiskuaa silmiin. Muistan palasia unesta, puhuin erään ystäväni kanssa, pitkää keskustelua, miten arkipäiväisiä unet voivatkaan olla ja miten kiehtovia toisinaan. Illallakin kävimme keskusteluja, ystävien kanssa baarissa, unista, miten minun mielestäni ne voivat olla portti jonnekin henkimaailmaan, ainakin joskus, sillä kuolleita voi tavata unissa. Äitinikin kertoi oman isoäitini sanoneen, että jos näkee vainajan unessa, sää muuttuu. Ja sitten, paljon myöhemmin, isoäidin kuoltua, äitini näki hänet unessa, istumassa siinä, vanhempieni sängyn laidalla, ja seuraavana päivänä tuli paljon lunta. Mutta ystävän mielestä unet heijastavat ihmisen omia toiveita vain, ne ovat pelkkää dataa jota aivot prosessoivat, päivien jätettä, havaintojen ja keskustelujen rippeitä, kaikkea sitä elämisen sekamelskaa mikä täytyy järjestää, uni auttaa hallitsemaan kaaosta. En tiedä, aika tylsä teoria, mutta toisaalta ehkä turvallisempaa ajatella niin nyt, näin yötä vasten, sillä pelkään yliluonnollisia asioita.

(Hassua miten kirjoitan nykyään vain kävelemisestä ja puista ja katulampuista. Kuin en muuta tekisikään, vain päivät pitkät kulkisin metsässä, oksien alta, lumen päältä, koirien ja kaniinien ohi ja lasten ja kantojen. Ja aina vaan jonkin ohi, minulle mieleinen sana ilmeisesti, mutta käveleminen on etenemistä, ohittamista, ajatusten liikettä ja rönsyilemistä kaikkialle).
 
Statistics