Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa

Palokärki koputtaa kaarnan alta toukkaa, tuulee niin kuin syksyllä tuulisi ja maa on musta, palstanviljelyalueella multa on yhä kuohkean näköistä, kuin se olisi vasta kynnetty. Pitäisi olla talvi. Ajattelen ilmastonmuutosta, kaikkea mitä lehdissä on sanottu: kirahvitkin alkavat kuolla sukupuuttoon. Niistä en olisi uskonut, ne ovat eläimiä, jotka ovat niin vahvasti olemassa, kuvakirjoissa, maalauksissa, kaikki tietävät miltä kirahvi näyttää. Että sillä on hillittömän pitkä kaula. Ohitan kaniinin, tai ehkä se ohittaa minut ja ajattelen ystävää joka tulee huomenna käymään. Voisi ostaa viiniä ehkä.

Ei ole pölypusseja

Jos on aikaa, niin sitten ei ole pölypusseja imuriin, tietenkään. Olen aloittanut vähän kirjaa nimeltä The Emergency of Whales. Evolutionary Patterns in the Origins of Cetacea (1998), mutta en ole ihan varma onko se sittenkin hieman liian luonnontieteellinen.

Ajatuksia pimeän aikaan

Näin pimeän aikaan nukkuisin vaikka kuinka, loputtomiin unta vain ja asuntokin alkaa muistuttaa rotankoloa, en kehtaa edes kuvailla sitä: todennäköisesti Herra Rattus on minulle huonoa seuraa. Mutta vaikka en ole ehtinyt siivota ja kotonakin vain hengähdän kaiken muun välillä (pessyt yhtä ja samaa kuppia keittääkseni välillä teetä ja välillä kahvia, pidellyt toisessa kädessä hiustenkuivaajaa ja toisessa siideripulloa ja sitten mennyt taas) olen ajatellut silti, hirveästi kaikenlaista, pää kihisee ideoita (tiedän nyt mitä runokokoelmakäsikirjoituksestani vielä puuttuu), joihin en ehdi tarttua, on tehtävä ensin pakolliset työt pois alta, luettava yöpöydällä odottava kirjapino, pitäisi kai harjoitella joku pikalukutekniikka.

Katja Seudun artikkeli "Lupa puhua - Roolirunon kukoistus 2000-luvun kirjallisuudessa" uusimmassa Parnassossa (7/07) oli innostava, olen itse täysin hurahtanut kyseiseen runouden lajiin, tutkin sitä taannoisessa gradussani ja sieltä se on myös sitkeästi pesiytynyt omaankin kirjoittamiseeni, ehkä liikaakin, myönnän sen, mutta ehkä se on joku vaihe joka pitää käydä läpi, kirjoittaa loppuun, jotta voisi innostua taas jostakin uudesta ja ihan erilaisesta.

Ja sitten olen miettinyt ympäristöasioita, miten raskaita ja synkkiä uutisia saa lukea lehdistä, katsoa televisiosta, ihan joka päivä, ja mitä ihmettä voisi yksi ihminen tehdä?

Ja ajatellut valasmatkoja ja valaita: niistä puhutaan myös Margaret Pennyn muistikirja -nimisessä blogissa. Minäkin olen haaveillut matkasta Norjaan, nähdäpä kaskelootteja! Pelkkä ajatuskin saa kiihtymään ja Herra Rattusta naurattaa.

Selenicereukset voivat huonosti

Selenicereukset voivat huonosti, en ymmärrä mitä teen väärin, kastelen samalla lailla kuin ennenkin, onko se veto tai patterin läheisyys? Tekee pahaa katsoa ruskistuneita oksia. Tiukkaan Herra Rattukselta nakerteleeko se niitä salaa ja samalla hetkellä kun päästän lauseen suustani, tajuan olevani kohtuuton. Herra Rattus loukkaantuu eikä puhu minulle enää mitään, se pysyttelee niin kaukana kuin pienessä yksiössä vain voi pysyä. Ei huoli teetä, ei mitään. No samapa tuo, sanottu mikä sanottu, pää on pimeydestä raskas, kaktusten takia on paha mieli, menen nukkumaan.