Sataa tuuletusparvekkeelta sisään

Viikko livahtaa otteestani jonnekin, sateiseen metsään, sataa tuuletusparvekkeelta sisään, asunnossa tuoksuu puhtaille lattioille ja pyykille. Aloitettuja kirjoja lojuu pöydällä, sängyllä, lukemattomia ikkunalaudalla, mitä enemmän aikaa on sitä vähemmän sitä on, kaikki jää kesken. Olen kävellyt paljon, ajatellut, katsellut kuinka rastaat kuopsuttelevat kuivia lehtiä. Saanut valmiiksi vain neljä runoa, oman kirjoittamisprosessin hitaus tuskastuttaa, pitäisi saada enemmän tekstiä aikaan, kun aikaa on. Mutta ajatukset kiteytyvät hitaasti lauseiksi, säkeiksi, en pysty pakottamaan niitä. Juon teetä kurkkukipuuni, ei saa tulla kipeäksi, huomenna on tulossa vappuvieraita.

Ihmissusi

Unessa istun kiikkerillä rattailla ajajan vieressä, ajaja on veljeni, tiedän sen, vaikka hänellä on vieraat kasvot. Hevoset kulkevat metsätietä sinisenpimeiden kuusten ohi, on kiire, on ehdittävä nopeasti metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, vanhempieni taloon, ihmissusi liikkuu lähistöllä. Matka on pitkä, puhelemme, veljeni kääntyy sanoakseen jotakin ja yhtäkkiä tajuan: ihmissusi istuu vieressäni. Hän ei tiedä että tiedän, hän ei saa huomata että tiedän. Hevoset ravaavat rauhallisina eteenpäin, kuu paistaa, pääsemme perille vanhempieni ruoantuoksuiseen, lämpimään tupaan. Istumme päivällispöydässä lukittujen ovien takana, kaikki ovat hyvällä tuulella, olemme yhdessä ja turvassa. Vain minä tiedän ettei se ole totta: ihmissusi istuu pöydän päässä ja haarukoi lihapullia lautaseltaan. Ja siihen tunteeseen herään, on sytytettävä valo, uni tuntuu liian todelliselta. Kännykkä piippaa, saan tekstiviestin toiselta joka valvoo ja heti tulee turvallisempi olo, kuin telepatiaa, kuin olisimme aina öisin unettomia yhtä aikaa, kuin toinen tietäisi heti milloin olen yksin ja tarvitsen häntä.

Unesta ja tekstiviestistä on hyvin kauan aikaa. En ole enää vuosiin saanut tuollaisia yöllisiä tekstiviestejä, vaikka ne ovatkin parasta mitä tiedän, enkä ole aikoihin nähnyt noin vahvaa, kokonaista unta. En tiedä miksi uni tuli mieleeni juuri nyt, ehkä olen ajatellut viime päivinä paljon menneitä asioita, tai sitten se johtuu juuri lukemastani Stephen Kingin teoksesta Kirjoittamisesta (2006). En ole mikään kauhugenren ystävä, en ole koskaan ymmärtänyt ihmisten masokistista viehtymystä pelkäämiseen. Minusta se ei ole miellyttävää, yhdenkin vahingossa nähdyn kauhuelokuvan jälkeen nukun viikkoja valot päällä, hikoilen yöpaitani nihkeäksi. Mutta Kingin muistelmateos on kiinnostava, hän kirjoittaa hauskasti työstään, teoksiensa synnystä, perhe-elämästään. Ja kuinka hellyyttävää onkaan äidin ylpeys pojastaan:

"Dave herätti minut aamulla varttia yli kuusi. Hän kuiskasi oven takaa että äiti taisi olla viimeisillään. Isoon makuuhuoneeseen päästessäni Dave istui äidin vierellä vuoteen reunalla ja piteli hänen suussaan tupakkaa. Äiti vuorotellen imi sitä ja haukkoi rohisten henkeä. Hän oli vain puoliksi tajuissaan. Hänen silmänsä siirtyivät Davesta minuun ja takaisin Daveen. Minä istuuduin Daven viereen, tartuin tupakkaan ja pitelin sitä hänen suussaan. Hänen huulensa puristuivat suodattimen ympärille. Yöpöydällä oli Carrien vedoskappale kirjapainosta. Se heijastui moneen kertaan yöpöydän juomalaseista. Ethelyn-täti oli lukenut sitä hänelle ääneen noin kuukauden ajan ennen kuin hän kuoli." (Stephen King: Kirjoittamisesta, Tammi, 2006, suomentanut Ilkka Rekiaro)

Mutta nyt aurinko paistaa, enkä näköjään millään pysty keskittymään, koska ajatukseni poukkoilevat vuosien takaisiin uniin. Tällä hetkellä työn alla oleva runo on äärimmäisen vaikea, mieleeni pulpahtelevat lauseet eivät millään suostu taipumaan oikeanlaisiksi ja olen hirvittävän huonolla tuulella. On yritettävä kuitenkin, käytävä ehkä pitkällä kävelylenkillä.

"Polisen kommer fast och fast"

"Polisen kommer fast och fast", sanoo pikkupoika kerrostalon pihalla ja kutittaa pikkutyttöä kainaloista. Tyttö kikattaa, punainen leikkimopo makaa kaatuneena maassa, varpunen hypähtelee pensasaidan alla ja etsii ruokaa.

Lähikaupassa seison pitkään kivennäisvesihyllyn edessä, suuta kuivaa jatkuvasti, unohdan juoda tarpeeksi, en ole koskaan ollut suuri kraanaveden ystävä: siinä voi melkein maistaa vanhan talon läpi työntyvien putkien maun. Kurottaessani sitruunavissypulloa ylähyllyltä, tulee lause ja raahatessani painavaa kauppakassia kadun toiseen päähän, tulee vielä toinen. Enää ei tarvitse muuta kuin rakentaa muu teksti lauseiden ympärille, odottaa että se tulee: luotan vakaasti seuraavien joutilaiden päivien voimaan. Eilispäivän synkkä mieliala on tiessään, inspiraatiosta tulee voimakas, hyvä olo. Avaan tuuletusparvekkeen oven ja päästän tuulen sisään, linnut laulavat pimenevään iltaan saakka.

Ei ole mihinkään kiire

Flanellipaitainen mies istuu retkituolissa postimerkin kokoisella maapalstallaan ja kaataa termospullosta kahvia mukiin. Toinen mies, nuorempi, iskee lapion maahan, keskittyneesti yhä uudelleen, juna kulkee sillan yli, mustarastas sukii kannon päällä sulkiaan. Hiekkatiellä tulee vastaan valkoinen hevonen. Miten äänetöntä ratsastaminen onkaan, ratsastaja ei puhu sanaakaan, istuu vain omissa mietteissään ja hevonenkin käyskentelee tyynesti eteenpäin, kaviot uppoavat pehmeästi hiekkaan, katse jossakin metsäntakaisessa. Vain kosketusyhteys noilla kahdella, kevätauringon lämmittämä iho, kuten minullakin, kävelen eteenpäin ja eteenpäin kunnes väsyn ja käännyn takaisin.

Olen sulkenut puhelimen, lukenut Tuula-Liina Variksen työpäiväkirjaa Kaksi kesää, kaksi kirjaa (2003). Miten rauhoittavaa on lukea kuvausta yksinolosta, päivittäisistä rutiineista, ne ovat välttämättömiä että voi olla luova. Minäkin syön jugurttia, keitän loputtomasti kahvia, kunnes tulee huono olo ja on pakko vaihtaa teehen. Yritän ajatella, ideoida, mutta enimmäkseen vain luen, en ota paineita vaan nautin hiljaisuudesta, puhumattomuudesta, ei ole mihinkään kiire.

Runotorstain haaste: Kasvu

En voinut välttää kiusausta käyttää tämän Runotorstain aiheen yhteydessä erästä hyvin vanhaa runoa, jonka olen kirjoittanut silloin joskus muutettuani pois kotoa:

Te istutte yhä siellä
kuin uppiniskaiset kaktukset
jotka jatkuvasti putoilevat ikkunalaudoilta
eivät kuole eivätkä kasva
junat huutavat sinne sinne
eivätkä koskaan vie perille asti
minä näin kuinka lammen jäätynyt silmä räpytteli yölle

Luen ja huone pimenee

Joku puhuu rappukäytävässä, koirankynnet rapsahtelevat portaissa. Luen ja unohdan ajan, luen ja huone pimenee, on sytytettävä valot, vesi kiehuu, hapuilen vapaalla kädelläni kookosteepakettia, en vielä täysin hahmota esineiden sijainteja. Truman Capoten Kesän taittuessa (2007) loppuu yllättäen, huomaan vasta kun käännän sivua, eikä se jatku enää. Hengästyttävä kirja. Aloitan toisen Capoten saman tien.

Haikeutta ja toistuvia unia

Herra Rattus sanoo: Olen istunut tässä koko päivän, katsellut ohikulkevia vanhoja ihmispariskuntia, koirantaluttajia, keväästä likaisia autoja, aurinkoa joka on noussut, lämmittänyt ja laskenut.

Minä sanon: Pellon keskelle on syntynyt järvi, vaikka nyt alan epäillä muistiani, jos se onkin oikea järvi, ollut siinä aina. Urossorsa pelästyy askeleitani, lennähtää pakoon, sen höyhenistä kuuluu kevyt kahahdus niiden osuessa veteen. Näen toistuvasti unia kuolevista eläimistä, jotka kuihtuvat käsiin enkä voi auttaa, unessa tunnen samaa syyllisyyttä kuin lapsena, kun vastasyntyneet marsunpoikaset eivät jaksaneet nousta jaloilleen. Täydellinen turkki ja vaaleanpunaiset varpaat, joissa ei ollut voimaa kantaa. Poikaset kuolivat hitaasti molemmat, eikä kukaan voinut sille mitään. Sama lapsen syyllisyys kuin unessa: kaikki on jotenkin minun syytäni.

Herra Rattus sanoo: Tuntuu haikealta kun pimeys tulee ja katu on tyhjä, voin haistaa rappukäytävien hajut ja sisäpihojen...

Minä sanon: Tuntuu haikealta kun ystävä soittaa Turusta, ajattelen mennyttä aikaa, kohtaamiani ihmisiä, joita en enää tapaa. Ja silti tiedän ettei toisin voisi olla, on hyvä sijaita kartalla juuri tässä juuri nyt.

Oranssit kynttilät palavat

Suuri jänis ponkaisee pihan poikki. Se on kuin itse juokseminen jäntevine takajalkoineen, aina valmiina pakoon, aina varuillaan. Mietin miltä tuntuisi pelätä koko ajan, elää liikkeessä ja hetkessä, katsella vauhkoin silmin kaikkialle. Pääsiäisvieras sytyttää savukkeen. Tulipesä hehkuu kevätyössä, oranssit kynttilät palavat.

Odotamme sähkömiestä

Herra Rattus istuu ikkunalaudalla ja katselee ulos. Se on tyytyväinen, ikkunalauta on tarpeeksi leveä, aurinko lämmittää sen korvia, lehdet pyörivät asvaltilla kuin hyrrä. Minä olen juuri nähnyt unia, joista en olisi halunnut herätä, Herra Rattus ei kerro omiaan, se on joskus ärsyttävän sulkeutunut. En tiedä mistä rotat uneksivat: loputtomista viemäritunneleista, kellareista, kuusta ja öisistä kaduista. Vai toisen rotan lämpimästä turkista, nopeasti läpättävästä jyrsijän sydämestä? Odotamme sähkömiestä. Jääkaappi hurisee. Unet haihtuvat hiljalleen jäljettömiin, vain muisto jää, jostakin jota ei edes ole tapahtunut. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen kuin pääsiäisvieras illalla saapuu.

Vietämme joutilasta päivää

Herään valoon ja naapurista kantautuvaan musiikkiin: joku soittaa viulua. Aallot hyökyvät sinisinä edestakaisin tsunamiverhoissa, lasken varpaat omalle ja vieraalle lattialle, ehdin juoda kaksi kuppia kahvia ennen kuin ystävä on oven takana.

Vietämme joutilasta päivää, merenrannalla käy kylmä tuuli, kanadanhanhet näyttävät kaukaa jättiläissorsilta, lokit lentävät matalalta pään ylitse. Juomme kahvia täpötäydessä kahvilassa, äitien, lastenrattaiden, opiskelijoiden ja muiden päiväihmisten keskellä, puhumme luovuudesta ja ajasta, ja yhtäkkiä kummallakin on huono omatunto. Ystäväni menee kotiin piirtämään, minä palaan lukemaan Marguerite Duras'ta: "Pitää kirjoittaa. En pysty. Kukaan ei pysty. On sanottava: en pysty. Ja silloin kirjoittaa." ( Marguerite Duras: Kirjoitan, Like, 2005, suom. Annika Idström)

Hiljaisuus ja oma tila

Ei mitään täydellistä. Asunto on vanha, kylpyhuoneen vaaleansiniset kaakelit halkeilevat, keittiön lattia on kamalan värinen ja kulunut, pistorasiat repsottavat. Vaikka on oma sänky ja tutut tavarat ei tunnu kodilta vielä. On kuitenkin hiljaisuus ja oma tila. Köynnös riippumassa ikkunan edessä.